Lomamuistoja, osa 1: Huaraz

Koska en kesälomalla viitsinyt tuhlata aikaa valokuvansiirtorumbaan, laitetaanpa nyt lomakuvia niidenkin näkyville, jotka eivät ole Facebookissa.

Toisen lomaviikon alussa Oltursan luksusbussi vei minut Huaraziin, köyhän miehen Cuscoon ja Ancashin pääkaupunkiin. Huaraz ja sen sympaattinen naapurikaupunki Caraz hurmasivat minut täysin. Olihan Cuscokin ihan kiva, mutta siellä kuuli liikaa englantia eikä voinut välttyä törmäilemästä joka puolella amerikkalaisturisteihin. Lisäksi minua raivostuttaa, jos joku nykii jatkuvasti hihasta ja yrittää vokotella olematonta matkakassaani. Koska en tykkää turistimeiningistä vaan haluan kokea jotain aidompaa, sadantuhannen asukkaan Huaraz oli kuin luotu minulle. 

Matkalla pohjoiseen: toisella puolella valtameri, toisella aavikko

Huaraz sijaitsee noin 420 kilometriä Limasta pohjoiseen

Aurinko laskee matkalla

Ensimmäinen kokonainen päivä perillä 3 000 metrin korkeudessa. Kuuma!

Kuvasta ei valitettavasti pysty päättelemään annoksen todellista kokoa, joka oli luokkaa "lähes liikaa jopa barbaarille"

Lumipeite vuorilla sulaa, kiitos meidän

Voitte kuvitella, miten kuumasti aurinko porottaa korkeuksissa lähes pilvettömältä taivaalta

Seurueessamme oli saksalaisia, unkarilainen, yksi yhdysvaltalainen, kanadalainen ja espanjalainen, kun lähdimme patikoimaan

Tämän vihreän järven häämöttäessä ehdimme jo hetken toivoa päässeemme perille

Vaan ei auttanut kuin jatkaa matkaa ja olla välittämättä keuhkojen esittämistä vaimeista vastalauseista

Oli pakko valita hitaan kipuamisen ja lukuisten taukojen taktiikka

Tässä vaiheessa oli aika voittajaolo!

Laguna 69 ja turkoosi vesi <3

Kaikkensa antanut turisti lepotauolla

Jos on jotain tätä kauniimpaa, kertokaa heti!

Espanjalaispoika päätti yöpyä rannalla ja painui pystyttämään telttaansa

Rannalle olisi voinut jäädä istumaan ja ihmettelemään pidemmäksikin aikaa

Kun aurinko meni pilveen, sää muuttui hyisen kylmäksi

Suomalaisten lupiinien serkkuja

Paluumatka alkaa

Huarazissa tapasin paikallisen DJ:n ja sohvasurffaajan; otin tavakseni syödä englantilaisessa ravintolassa, jossa majaillut musta kissa hyppäsi tuttavallisesti syliini heti ensimmäisenä iltana; jaoin vain itseni kanssa kuuden hengen dormin; osallistuin kuvissa näkyvälle vaellukselle ja tutustuin sydämelliseen saksalaisnaiseen; opettelin tinkimistä, lähdin päiväreissulle Caraziin; vietin tuntikausia nettikahviloissa ja ennen kaikkea meinasin pakahtua seudun kauneudesta.  

Paluumatkalla bussissa onnistuin aloittamaan keskustelun Isabel Allenden romaania lukeneen vieruskaverin kanssa. Mies osoittautui sekä sivistyneeksi että miellyttäväksi, ja aina silloin, kun emme kumpikin olleet nenä kiinni espanjankielisessä kirjallisuudessa, rupattelimme. Olin jo Cuscon-reissulla ollut innoissani siitä, miten helppoa ja vaivatonta yksin matkustaminen oli. Huarazissa varmistuin siitä, että ellen lähtisi koettamaan onneani Chimboteen, minulla ei pitäisi olla suurta huolta.

Tosin heti Limaan palattuani sain kärsiä sydämentykytyksistä. Oltursan pihalla aloin neuvotella taksista Surcoon, ja kaikki kuljettajat heittelivät minulle järjettömän korkeita hintoja. Avasin kourani ja näytin, että minulla on vain yhdeksän solea, ei sen enempää. Virallisemman näköisten kuljettajien takaa esiin työntyi mies, jolle tuo paikallisten maksama hintakin tuntui kelpaavan. Hän kertoi taksinsa olevan hieman kauempana, ja kuten voitte arvata, sitä ei tunnistanut taksista kuin parhaalla tahdolla. Sovittu mikä sovittu, joten astuin sisään. Mies ei vaikuttanut pelottavalta, rasittavan puheliaalta vain. Koko matkan ajan pälyilin, missä olemme menossa, ja mies puhui. Kertoi ja kyseli. Viisitoista minuuttia myöhemmin olin kertonut hänelle melkein koko elämäntarinani. Kun pääsin turvallisesti kotikulmille, pyysin kuljettajaa pysäyttämään läheisen kaupan eteen, sillä en halunnut paljastaa hänelle kotiosoitetta. Hyppäsin kyydistä helpottuneena ja taas yhdestä seikkailusta selvinneenä.