Hyviä muistoja, huomenna suihkuun

Sain jokunen aika sitten viestin, jossa graduntekijä etsi haastateltavaksi Maailmanvaihdon kautta vapaaehtoistyössä olleita suomalaisia mielellään pk-seudun läheisyydestä. Vastasin oitis, että Lahessa saa tulla käymään. Eilen haastattelu järjestettiin meillä K-kadun keittiössä. 

Opiskelijalla oli niin paljon kysymyksiä vapaaehtoisvuodesta, että vaikka kaskuilinkin parhaani mukaan - ja pompin asiasta toiseen niin, että punainen lanka meni mutkalle ja lopulta solmuun - paljon jäi vielä sanomatta. Illalla mieleen pälkähteli asioita, jotka olisi vielä voinut mainita. 

Tuntuu, että paluusta on vasta sen vähän aikaa, etten pysty sanomaan, millainen ja miten pysyvä on se muutos, joka minussa on tapahtunut. Kertoessani Perusta sorrun vieläkin helposti mustavalkoisuuteen, jota muuten yritän elämässä vältellä. Vaikeat tilanteet ja ihmiset ovat tarinoissani aika yksiselitteisen pahoja ja hyviä ihmisiä ylistän. Koen, että ilman heidän tukeaan en olisi kestänyt kurjaa työkaveria ja kaikkea sitä, mikä johti isäntäperheen vaihtamiseen. Voi olla, että puolen vuoden päästä silmäni avautuvat niille virheille, joita itse tein. (Nytkään en ajattele olleeni syytön, mutta kyllä te ymmärrätte...) 

Olen myös törmännyt jokaiselle poissa olleelle tuttuihin pähkäilyihin, mihin vuosi oikein katosi. Ja vielä niin salakavalan nopeasti! Nyt olen Suomessa, ja Peru on kaukaisemmaksi käyvä muisto vain. Olin töissä vain 11 kuukautta, sen jälkeen kuukauden lomalla. Olisinko voinut välttää kaikki konfliktit tahdon voimalla, olisinko voinut tuon ajan säilyttää positiivisuuteni ja yrittää enemmän? Nyt on helppoa jälkiviisastella, mutta kulttuurishokin syövereissä sytkiessään ei auta miettiä, miten nopeasti vuosi on lopussa ja miten kaikkiin hullutuksiin suhtautuu kotiin palattuaan. Vanhempana ja viisaampana.

Luulen, että viime vuoden prosessoinnin kannalta on olennaisen tärkeää päästä lokakuussa leireilemään muiden tänä ja viime vuonna vapaaehtoistyössä olleiden tovereiden kanssa. Yhteydenpito saksalaistenkin kanssa on jatkunut, ja toivon pääseväni tapaamaan tyttöjä talvilomalla. Erityisen terapeuttista on jutella myös A:n kanssa, sillä hän tuntee kaikki tarinan konnat, sankarit ja vähäisimmätkin sivuhenkilöt. Tulee hetkiä, joina epäilee olleensa itse täysi hullu tai roisto. Kun joku tarjoaa varauksettoman tukensa ja käyttää sanaparia horrible people niistä, joiden kanssa sukseni ovat olleet ristissä, se on parasta terapiaa minulle, joka kuvittelin tulevani toimeen (lähes) kaikkien kanssa. :D