La vida es triste acá

Sunnuntaina retkikuntamme (minä, saksalaiset ja W.) matkasimme kolmen tunnin taksimatkan paahan Huyallayhin ihmettelemaan nahtavyytta nimelta Bosque de Piedras (Huayllay stone forest), joka sijaitsee Pascossa. Alue on kooltaan 6 815 hehtaaria, ja siella on noin 4 000 erilaista tuulen, veden ja jaan muokkaamaa kivimuodostelmaa, joista osa muistuttaa erehdyttavasti elain- ja ihmishahmoja. Bosque de Piedras on yksi Perun seitsemasta ihmeesta - jotka loytyvat googlettamalla. ;)

Taksimatka oli tuskainen, silla heratys 4:45 tuntui jasenissa, ja kuljettaja joutui tuon tuosta vaistelemaan tielle vyoryneita kivenlohkareita. Maanvyorymien takia myos linja-autot ovat usein myohassa. Akkijarrutukset ja raisut kiihdyttamiset mutkaisella tiella saivat matkapahoinvoinnista karsivan ystavani turvautumaan oksennuspussiin. Vaikka en ole itse koskaan oksentanut autossa, talla kertaa vatsassa jyllasi kieltamatta inhottavan tuntuisesti. Yhden kerran kuljettajan jarruttaessa rajusti kuulimme sydantavihlovan raakaisun - ilmeisesti jokin kissa tai koira koki tuskaisen loppunsa.

Maisemat Cerro de Pascon lahella sijaitsevassa Huayllayssa ovat yksitoikkoiset mutta eksoottiset. Ilmasto 4 300 metrissa on kylma ja kuiva, ja lampotila vaihtelee 14 plusasteesta kahdeksaan pakkasasteeseen. Kaikkialla on tasaista, puita ei ihmeemmin nay. Vaikka olimme korkealla, sita ei Sorojchi-nimisen vuoristotautilaakkeen ansiosta tuntenut ennen kuin lahti kiipeamaan kivimetsan kukkuloille. Anteeksi mainostus, mutta suosittelen noita alle kaksi solea kappale maksavia laakkeita jokaiselle korkeuksiin nousevalle. Suomesta saamani astmalaakkeet kun eivat auta kokonaisvaltaisesti KAIKKIIN vuoristotautioireisiin, jotka ovat mita moninaisemmat.

Taksinkuljettaja kommentoi elaman seudulla olevan ankeaa ja yksitoikkoista. Moni kyllastyy, pakkaa tavaransa ja lahtee lampimammille seuduille. Kuulemma alueella syotava ruoka on niin kehnoa, ettei meidan kannattanut jaada lounastamaan vaan ajaa kotiin syomaan jotain muuta kuin pakastettua kanaa. Jatkuvassa kylmyydessa ei voi kasvattaa oikein muuta ruokaa kuin lampaita, vaan kaikki perunoita myoten on tuotava Huánucosta tai muualta.

Vaeltelimme kivimetsassa pari kolme tuntia oppainamme kaksi koiraa, jotka lyottaytyivat matkaamme heti alkutaipaleella. Alkumatkasta jaloissa tuntui kylmalta, mutta aurinko paahtoi ylaruumista. Jos aurinko meni pilveen, palelu alkoi valittomasti. Noustessamme kukkuloille hengastyminen oli jotain ennen nakematonta, vaikka keuhkoissa ei pistanytkaan. Onneksi upeat maisemat korvasivat kaiken vaivannaon.

Istuessamme myohemmin nurmikolla katsellen paikallisten juhlintaa ja tanssahtelua onnistuin polttamaan vasempaan poskeen nuolenmuotoisen kuvion. Myos nenaan tarttui uutta varia. Maanantain viikkopalaverissa sain kuulla pomolta ja tyokavereilta kuittailuja parisuhdevakivallasta, vaikka yritin vierittaa syyn ensin auringon ja sitten saksalaisten niskoille. Ei tietenkaan kovin hauskaa, jos oikeasti olisi joskus joutunut vakivallan uhriksi...

Olimme miettineet, etta voisimme kayda myos Cerro de Pascossa, laheisessa melkein 80 000 asukkaan kaivoskaupungissa. Pasco on yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista kaupungeista. (Pienia paikkakuntia ei lasketa.) Kuitenkin paivareissu houkutteli enemman, silla pakkasyo lammittamattomassa, miten kuten rakennetussa hotellissa olisi ollut taistelua paleltumista vastaan. Suomalaisena sita on taysin karaistumaton* eika kesta palelua sisatiloissa takki paalla.

* Tosin viimeisena Suomen-talvenani asuntoni oli viilea. Silti kylmimpinakaan aikoina lampo ei laskenut kuin 10 asteeseen. 

Jo alkumatkasta piti vahan potkotella ja kerata voimia

Kilpikonna?

Uskolliset opaskoiramme, jotka pitivat lauman kasassa

Upea varimaailma ja taydellinen hiljaisuus

Tosin hiljaisuuden rikkoi satunnainen lampaiden maakyminen

Lisaa kivista maisemaa

Vaikka taivas naytti alussa pahaenteiselta, paivasta tuli suorastaan kuuma

Sininen taivas ja muutama pilvenhattara

Tassa vaiheessa koirat ovat viela vauhti paalla