Vuosi vaihtuu, Perussakin

Tässä blogissa en aio kirjoittaa montakaan sanaa joulusta, mutta jos se kiinnostaa, kannattaa käydä lähitulevaisuudessa osoitteessa mutkiajametkujaperunmaalla.blogspot.fi. Lisään tuohon virallisempaan blogiini jossain vaiheessa myös viimeisimmät kuulumiset työrintamalta. Vaihdoin nimittäin seuraavalle työmaalle hieman ennen joulua, ja elämä hymyilee nyt aivan toiseen malliin kuin aiemmin.

Luulen, että olen viimeiset kaksitoista vuotta ollut enemmän uusivuosi- kuin jouluihminen. Perussa joululomani kesti tasan kaksi päivää (24. ja 25.12.), ja sen jälkeen olikin jo aika palata sorvin ääreen. Jo useita viikkoja aiemmin olin luvannut lähteä Limaan uudeksivuodeksi ja odotin matkaa innolla. Olin Tarman-reissullani alkanut seurustella matkakumppanini kanssa ja tiesin tapaavani Limassa hänen lisäkseen myös perheen ja joukon lähisukua.

Lähdin Limaan perjantaina 28.12. Jouduin pulittamaan yhdeksän tunnin matkasta vain 10 euroa, sillä perulaisen äitini pomolla oli matkalahjakortti, jonka sain joululahjaksi. Perulaisten anteliaisuus on asia, joka jaksaa ihmetyttää mua aina uudestaan ja uudestaan ja josta haluan ottaa mallia. Tällä kertaa minua lykästi ja onnistuin nukkumaan kolmesta neljään tuntia. Matka oli toisellakin tapaa unohtumaton. Huánucossa ei kovinkaan usein kuule muita kieliä kuin espanjaa, mutta istahdettuani paikalleni ja tervehdittyäni iloisesti vierustoveriani kuulin takaani englanninkielistä keskustelua. Huomasin, että bussissa oli lisäkseni toinenkin gringa, aksentista päätellen kanadalainen nainen, joka matkusti yhdessä perulaisen miehensä kanssa. Koska ymmärsin kaiken, mitä he englanniksi juttelivat vai pitäisikö sanoa riitelivät, en vain pystynyt sulkemaan korviani.

Ennen kuin saavuin Peruun elokuussa, eräs Limassa asuva suomalainen tuttava sanoi mulle, että Lima on kaupunki, johon rakastuminen ei välttämättä käy käden käänteessä mutta josta opin varmasti vähitellen pitämään. Olen nyt käynyt kaupungissa kolmesti ja pidän siitä kerta kerralta enemmän. (Johtuu varmasti osittain siitä, etten ole vieläkään nähnyt vilaustakaan kaoottisesta liikenteestä, joka aina mainitaan Liman yhteydessä.) Kuten edelliselläkin visiitillä, myös nyt sää oli kaiken aikaa loistava. Vietin aikaa rannalla Ristikontraa pelaten ja Tyynenmeren aalloissa hyppien. Tapasin ison joukon uusia ihmisiä. Yövyin kaksi vuorokautta hotellissa, jossa pääsin saunomaan ja jossa sain eteeni toistaiseksi maistuvimmat hotellliaamiaiset ikinä. Leivoin mustikkapiirakkaa tuoreista, herkullisista mustikoista. Otin uuttavuotta vastaan mukavassa seurassa. Sain eteeni toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja, joista voin suurimman osan aikaa vain haaveilla. Tuo kaikki ei ole kuitenkaan mitään sen rinnalla, että minusta oltiin kiinnostuneita ja tunsin olevani näiden ihmisten seurassa kotona. 

Perulaisiin uudenvuodenperinteisiin kuuluu kahdentoista viinirypäleen syöminen. Jokaista rypälettä haukatessa esitetään mielessä toive yhdelle tulevan vuoden kuukaudelle. Vuoden vaihtuessa ihmisillä täytyy olla yllään jotain keltaista. Keltaiset alushousut ovat must, mutta hassu hattu, kertakäyttösolmio tms. käy myös. Raketteja ja kaikenmaailman pommeja Perussa aletaan paukutella jo jouluna, ja siitä metelistä saa nauttia viikon ajan aivan riittämiin. Nakkeja ja perunasalaattia ei näkynyt. Niiden sijaan söin kansallisruokaa kanaa, tällä kertaa tosin ranskalaisten perunoiden enkä riisin kanssa. Kuohuviini ja raketit kuuluvat myös kuvaan, samoin musiikki ja tanssi. Onneksi onnistuin löytämään maan ainoan tanssista piittaamattoman miehen, sillä muuten minut olisi varmasti raahattu tanssilattialle väkipakolla. (Tanssiminen on mukavaa, jos saa improvisoida, mutta täällä jokaiseen biisiin on oma koreografiansa, joita mie en osaa mutta kaikki muut tuntuvat osaavan.) 

Ainoa harmillinen asia, johon Limassa törmäsin, oli etninen syrjintä, joka saat minut tuntemaan syyllisyyttä ihonväristäni. Koska olen valkoinen, mun oletetaan olevan rikas ja saan parempaa palvelua ja jopa suojelua tilanteissa, joissa en sitä tarvitse. Ensimmäisenä aamuna hienon, valkoisia vilisevän hotellin ravintolaan mennessämme meiltä ei kysytty avainkorttia. Tarjoilijat toivottivat tervetulleiksi eivätkä selvästikään epäilleet, että voisimme olla huijareita. Perässämme tulleelta pariskunnalta, jonka kumpikin osapuoli oli tumma, sen sijaan kysyttiin huoneen numeroa. Pari tuntia myöhemmin istuskelimme katukiveyksellä, kun poliisiauto pysähtyi kohdallemme ja multa kysyttiin, onko kaikki hyvin. Ei, kuten näette, minua pahoinpidellään tässä kadulla, sillä tottahan niin käy, jos valkoinen nainen ja pigmentiltään tummempi mies ovat kosketusetäisyydellä toisistaan.

Paluu rannikolta Andeille koitti 1.1. Limaan lähtiessäni mulla ei ollut hajuakaan, miten ja milloin palaisin, sillä bussiyhtiö Etposa ei suostunut myymään äitini pomolle paluulippua. Siellä kuitenkin vakuutettiin, että pystyisin ostamaan Limasta lipun haluamalleni päivälle, minkä arvasin heti olevan valetta. Hyvin nopeasti selvisi, että Etposan bussit eivät kulkeneet Huánucoon vuoden ensimmäisenä päivänä. Lentäen olisin tietysti päässyt perille parissa tunnissa, mutta kieltäydyin ehdottomasti tuosta vaihtoehdosta, vaikka se olisi maksettu puolestani. Mietin jo, soitanko pomolle ja sanon, että olen jumissa Limassa ja palaan toisena päivänä, kun toinenkaan bussifirma ei liikennöinyt 1.1. 

Lopulta löytyi linja-autoyhtiö nimeltä Transmar, jonka bussi Limasta Pucallpaan Huánucon kautta lähti vuoden ensimmäisenä päivänä neljältä iltapäivällä. Hintakin oli kohtuullinen, vain 50 solea. Bussi oli puoli tuntia myöhässä, ja kun astuin sisään, huomasin, ettei laukuilleni ollut enää tilaa hattuhyllyllä. Eipä hätää, asettelin ne jalkoihini ja syliini. Oikeastaan myöskään pitkille koivilleni ei ollut bussissa tilaa. Eikä autossa ollut myöskään vessaa. Ei mitään, sillä se pysähteli usein. Jopa niin usein ja pitkäksi aikaa, että tohdin käydä kysymässä kuljettajalta, mihinköhän aikaan mahtaisin olla perillä Huánucossa. Hän vastasi, että neljän viiden aikaan aamulla. Normaalisti matka Limasta Huánucoon kestää 8-10 tuntia, mutta nyt sen kesto olisi siis más o menos 12 tuntia, eikä mulla ollut kunnon eväitä matkassa. Onneksi olen matkustajana täysi masokisti, joten hymyni ei hyytynyt. Ei edes siinä vaiheessa, kun tajusin, etten takuuvarmasti pystyisi nukkumaan silmäystäkään, koska autossa oli niin tukahduttavan kuuma. Viikonloppuna ehtisi nukkua!

Olimme perillä kotikaupungissani kolmen jälkeen aamulla. Kömmin kimpsuineni pihalle ja aloin pähkäillä, missä mahdamme olla. Pian tajusin, että Tingo Maríaan johtavan tien varrella, kaukana keskustasta. Seuraava ponnistus oli löytää taksi tai mototaksi, joka veisi mut kotiin. Mulla oli mukana uusi, kallis kamerani, passi ja turhan paljon käteistä. Onneksi löytyi pelastavia enkeleitä, nimittäin Tingoon menijöitä vartovia taksinkuljettajia, jotka yli-innokkaaseen tapaansa syöksyivät luokseni, ottivat laukkuni ja kehottivat odottelemaan auton takapenkillä sen aikaa, että he hommaavat mulle taksin. Kuulemma mun olisi vaarallista seisoskella tien reunassa, sillä öiseen aikaan puukotukset ja ryöstöt ovat yleisiä. Vaikka suhtauduin kuljettajien ystävällisyyteen aluksi epäillen, minkä he tietysti vaistosivat, ei mulla lopulta ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa heihin. Parin kanssa vaihdoin muutaman sanan, sillä halusin tehdä selväksi, etten ole turisti vaan asun ja työskentelen kaupungissa. Sitä paitsi Inabifin mainitseminen tekee yleensä hyvän vaikutuksen ja joissakin tapauksissa takaa palvelut halvemmalla hinnalla. Aikani odoteltuani miehet pysäyttivät mulle taksin, jolla pääsin turvallisesti kotiin ja ehdin nukkua pari tuntia ennen kuin piti lähteä töihin.  

Täydellinen paikka viettää joulukuista lauantaita

Maaninen ilme, jonka vain ajatus mustikkapiirakasta voi saada aikaan

Täyte, jonka suunnittelussa piti improvisoida, koska kaupasta ei saanut kermaviiliä

Melkoinen kontrasti, vaikka mie oonkin ruskettunut. Olen varmasti!

Valmis mustikkapiirakka. Kaasu-uunipiirakaksi varsin onnistunut

Kauan odotettu hetki. Pöydällä myös mustikka- ja mangosour

Vaahtokylpy ja lahja hotellilta

Viimeinen ateria Limassa. Meren antimia