Kylmiä öitä, kuumia suihkuja

Kaksi viikkoa Limasta paluun jälkeen mulle tarjoutui seuraava tilaisuus lähteä reissuun, tällä kertaa Juninin maakuntaan Tarma-nimiseen kaupunkiin. Junin on Huancavelican ja Ayacuchon ohella niitä maankolkkia, joihin matkustamista Ulkoministeriön matkustustiedotteen laatijat kehottavat välttämään. Syytä ei mainita. Uskon, että Perussakin saa järjestettyä itsensä vaikeuksiin ilman hirveän suurta vaivannäköä. Silti en voi tämänkään reissun jälkeen sanoa tunteneeni täällä pelkoa vielä kertaakaan, ja haluaisin tietää, mistä Juninin vaarallisuus johtuu.

Matkustin menomatkan yksin yöbussilla, joka oli perillä Tarmassa yöllä yhden jälkeen. Bussimatka sujui rattoisasti musiikkia ja muiden matkustajien kuorsausta kuunnellen. Huomasin taas kerran, etten tule toimeen ovien kanssa, sillä käynti linja-auton alakerran käymälässä oli vaihteeksi varsinainen seikkailu. Jostain syystä perulaisten bussien huusseihin joutuu lähes murtautumaan, sillä ovi ei aukea ilman rynnäkköä. Ovea runnoessaan sitä toivoo, että sisällä ei ole ketään onnetonta poloista housut kintuissa. Jos onnistuu pääsemään sisään, auton kiemurrellessa mutkaisia vuoristoteitä saa tehdä kaikkensa, ettei teloisi itseään ja sinkoutuisi seinältä toiselle. Yllätys yllätys onnistuin myös jotenkin tunaroimaan lukon kanssa ja sain jännittää, pääsenkö ulos ennen kuin bussi saapuu perille.

Jännitys ei ollut aivan turhaa, sillä bussi saapui Tarmaan reilusti etuajassa. Henkilökuntaan kuuluva mies tuli yläkertaan huutelemaan meidän olevan Tarmassa, ja samaan aikaan kadulta pelmahti sisään naisia, jotka yrittivät myydä syötävää ja juotavaa. Hyppäsin ulos niin kiireessä, että hellehattuni taisi jäädä auton lattialle pyörimään. En nimittäin ole nähnyt sitä sen koommin. Minimalismiin pyrkivänä sitä tietysti ajattelee, että parempi vain, mitä vähemmän painolastia tässä elämässä kantaa mukanaan.

Olin kotona piirtänyt ylimalkaisen kartan, jotta osaisin suunnistaa perille yön pimeydessäkin. Varmistin silti pääkadulla sijainneen hotellin omistajalta, mihin suuntaan mun on lähdettävä hiipparoimaan päästäkseni Jr. Huánucolle, jolla yöpaikkani sijaitsi. Perulaiseen tapaan äärimmäisen auttavainen mies neuvoi minut kilpailijansa luokse. En halunnut ottaa mototaksia, sillä matka oli lyhyt ja kaupunki vaikutti vaarattomalta jopa öiseen aikaan. Yhtä peräänhuutelijaa lukuun ottamatta sainkin kävellä kaikessa rauhassa.

Hotellille päästyäni minua odotti yllätys, jota olin tosin osannut aavistella, onhan mulla vilkas mielikuvitus. Vastaanottovirkailija ei löytänyt varausta vihkosta, johon oli käsin kirjoitettu saapuvien asiakkaiden tiedot. Lopulta äkkäsin seinällä tussitaulun, jolle oli kirjoitettu myöhäinen (tai aikainen, katsantokannasta riippuen) saapumisemme. Hotellin kunniaksi on pakko sanoa, että palvelu oli kaiken kaikkiaan ensiluokkaista, ja mikä hulluinta, ensimmäisestä yöstä ei veloitettu solen solea! Vain aamiaisen hinta piti maksaa. Minut opastettiin huoneeseen, joka osoittautui äärimmäisen viihtyisäksi. En malttanut käydä nukkumaan, sillä olin lapsellisen innoissani kuumasta pesuvedestä ja halusin tietysti keskellä aamuyötä lämpimän vesisuihkun alle. Samaan aikaan tunsin kyllä itseni mukavuudenhaluiseksi ja piloille hemmotelluksi olennoksi, olihan kahdesta edellisestä lämpimästä suihkusta vasta kaksi viikkoa. Onko sitä nyt pakko ehtimiseen lotrata kuuman veden kanssa... Kuuman suihkun jälkeen kylmään petiin kaivautuminen ei ollut mikään nautinto, sillä kahdesta viltistä huolimatta hytisin kylmästä. 

Yöunet jäivät lopulta hyvin vähäisiksi, nimittäin yhteen tuntiin, kuten aina reissussa. Limalainen ystäväni saapui varhain aamulla, ja pian olikin aika lähteä aamiaiselle nauttimaan tuoreesta ananaksesta valmistettua mehua, leipää, jogurttia - ja kahvia, josta oli oikein erityismaininta hotellin nettisivuilla, kuten lämpimästä vedestäkin. Peruhan ei missään nimessä ole kahvimaa, vaikka täällä kahvia kotitarpeiksi tuotetaankin. Jos joku luonnonoikku täällä kahvia juo, hän valitsee yleensä pikakahvin. Kahvilakulttuuri puuttuu katukuvasta tyystin, ainakin täällä periferiassa. Lima on tietysti joka suhteessa asia erikseen, joten siitä en osaa sanoa mitään.

Vaikka perjantai oli tarkoitus ottaa levon kannalta, löysimme itsemme kapuamasta kaupunkia ympäröiville kukkuloille, joiden rinteille oli rakennettu taloja. Tarma on yksi Perun vanhimmista kaupungeista, perustettu jo vuonna 1538. Siinä on charmia, jollaista en ole nähnyt muualla Perussa. Osa tuosta viehättävyydestä selittyy varmaan juuri ympäröivillä kukkuloille, joille kiipeäminen on hyväkeuhkoisellekin melkoinen ponnistus, sillä kaupunki sijaitsee 3 050 metrissä. Koska olen jästipää enkä halua luovuttaa, halusin päästä ylös asti, vaikka tuon tuosta pitikin pysähtyä pitämään taukoa ja lopussa päässä tuntui hieman hassulta. Alaspäin tallustellessamme mietin, mahdoinko olla ensimmäinen suomalainen, joka on kävellyt juuri niitä kapeita kujasia, jotka jollain tapaa toivat mieleeni Lissabonin. Ei liene kovin todennäköistä, että kukkulan rinteillä asuvat ihmiset näkisivät usein pihallaan valkoihoisia, sen verran uteliain ilmein he minua tervehtivät. 

Lauantaina voimat olivat palanneet sen verran, että halusimme viidakkoon. Se jos mikä kertoo, että ihminen on terve ja voimissaan. ;-) Hyppäsimme taksiin, joka kuljetti meidät Chanchamayoon, tarkemmin sanottuna La Mercedin viehättävään kaupunkiin. Matkalla huomasin toistelevani samaa mantraa, joka kumpuaa sisältäni aina Tingoon mennessä ja silloin, kun näin ensimmäistä kertaa Andit. En voi uskoa, että se olen MIE, joka on näiden pakahduttavan kauniiden maisemien keskellä. Miten ikinä edes päädyin Peruun, sillä eihän mulla ennen huhtikuista päähänpistoani ollut mitään haluja käydä tällä mantereella? Ja viimeisenä: vaikka olen tämän vuoden jälkeen epäilemättä konkurssissa eikä kukaan palkkaa töihin tällaista taivaanrannanmaalaria, onneksi olen joulukuun kahdeksantena päivänä sademetsän lämmössä enkä rämpimässä Tampereen lumisia katuja, sillä sitä voin tehdä myöhemminkin, jos siihen haluja löytyy.

La Mercedistä ostimme vettä ja kysyimme puotipuksulta, mitä vesiputousta hän suosittelisi. Olin jo ennen kotoa lähtöä bongannut netistä Catarata de Bayozin, ja kun sen kuva oli kaupan seinälle ripustetussa kalenterissakin, valinta oli helppo. Matkaa vesiputoukselle oli 55 kilometriä, ja samaan taksiin sulloutui lisäksemme neljä miestä, joista kaksi änkesi itsensä kohteliaasti etupenkille.

Perille päästyämme kuski lupasi vartoa meitä ja lähteä sitten, kun olisimme valmiita. Siispä uikkarit ylle ja vesiputoukselle. Koska oli jo iltapäivä, paikalla oli reilusti väkeä vilvoittelemassa, mutta sekaan silti mahtui. Jollain tapaa Chanchamayo tuntui miellyttävämmältä kohteelta kuin Tingo; voisiko syynä olla se, ettei sää ollut samalla tavalla tukahduttavan kuumankostea. Olo virkistyi entisestään, kun pääsi puljaamaan vesisuihkun alle ja hihkumaan onnesta kuin lapsena. Kävelimme myös El velo de la novia -nimiselle toiselle vesiputoukselle, joka tosin oli niin hurja, että sitä oli parasta ihailla vain matkan päästä. Paluumatkalla poimin puusta elämäni ensimmäisen mangon, kepin avulla. (Tietysti siihen piti pyytää ensin lupa.)

Taksi kuljetti meidät takaisin La Mercediin, jossa lounastimme ja sain taas kerran päivitellä perulaisten ravintoloiden tapaa tuoda saman seurueen ihmisille pääruoat eri aikaan, ainakin Liman ulkopuolella. ;-) Ellen olisi saanut syödä ystäväni lautaselta, olisin ollut sekä nälkäinen että kiukkuinen siinä vaiheessa, kun oma ruokani vihdoin ja viimein saapui. La Merced oli hieman liian turistimainen ja kallis makuuni, mutta yksi mainio puoli siinä oli. Hedelmällinen Chanchamayon laakso kuuluu Perun kahvinviljelyalueisiin, joten kadulta sai ostaa tuoretta kahvia!! Eikä se ollut mitä tahansa kahvia, vaan parasta Perussa tähän mennessä juomaani, ja mahdollisesti koko vuoden herkullisinta kahvia. Oi sitä ilon hetkeä! Ostin vielä pussillisen kahvia kotiin viemiseksi.

Ostaessani bussilippua Tarmaan olin kieltämättä kummastellut, miksei mulle suostuttu myymään meno-paluuta. Syy selvisi, kun piti hankkia paluulippu sunnuntaiksi: bussit kulkevat vain yhteen suuntaan! Nyt on sitten tämäkin ihme nähty. Koska en täällä jaksa stressata asioista, järjestyväthän ne aina ennen pitkää, en ottanut pulttia samalla tavalla kuin olisin tehnyt Suomessa. Lähdimme kierrokselle tiedustelemaan taksikyytien hintoja. Meille kerrottiin, että pääsisin Tarmasta Cerro de Pascoon, ja siellä pitäisi vaihtaa seuraavaan taksiin, joka toisi minut perille. Jotain perulaisten äärimmäisestä huolehtivaisuudesta kertoo se, että ystäväni muutti vuokseni omia paluusuunnitelmiaan ja sanoi tulevansa samalla autolla Cerroon saakka ja varmistavansa, että pääsen Huánucon-kyytiin. Täällä on välillä itäsuomalainenkin ymmällään. 

Paluupäivänä otin vuoristotautilääkkeen turhaan, sillä en lopulta joutunut matkaamaan Cerro de Pascoon (4 300 m, yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista kaupungeista) vaan vaihdoin taksia jo ennen sitä. Jouduin odottelemaan lähtöä sen aikaa, että kuljettaja sai auton täyteen. Yhteistaksit ovat Perussa aivan arkipäivää, ja epäilemättä yksi niistä asioista, joita täällä UM:n mukaan täytyy ehdottomasti välttää tai lievimmässäkin tapauksessa henki lähtee. Matka sujui ongelmitta ja rauhallisesti, mitä nyt kuljettajan kaasujalka mutkaisilla teillä välillä melkein hirvitti. Jossain kaarteessa mentiin niin lujaa, että kurkistin nopeusmittaria, mutta se oli hajonnut tai kytketty pois päältä kaltaisteni arkajalkojen takia. 

Pääsimme joka tapauksessa turvallisesti Huánucoon, ja kuljettaja lupasi kuskata minut kotiovella parin solen lisämaksusta, kun muut matkustajat olivat poistuneet. Vasta tuon matkan aikana autossa kuultiin keskustelua. Kuljettaja halusi tietää, mitä teen Perussa ja olenko mahdollisesti mormoni. Koska olin avoimella tuulella, kerroin, ettei mulla oikeastaan taida olla uskontoa. Vielä ei kielitaito riittänyt vastaamaan ällistyneeseen miksi-kysymykseen.   

Tarman Plaza de Armas

Nämä portaat ovat raskaat nousta

Ensimmäinen vesiputous, jota pysähdyimme ihmettelemään

Yhtäkkiä alkoi kuulua veden pauhua...

Hierova suihku!

Catarata de Bayoz

Muutkin olivat tajunneet, että tänne voisi tulla polskimaan

Sademetsää

La catarata Velo de la novia, 'morsiamen huntu'

Vesiputouksen alla poseerauskiven vapautumista odotellen