Lähes sitä samaa kuin ennenkin

Maassamme on vieläkin voimassa hätätila, vaikka karanteeni loppuikin heinäkuun koittaessa. Miten arki on vapautunut? Toisin kuin vielä kesäkuun lopussa, enää emme tarvitse lupalappua, jos haluamme liikkua ulkona sunnuntaisin. Voimme myös tavata muita ihmisiä halutessamme ja harkinnan mukaan, ja viime sunnuntaina kävimmekin lapsen kanssa kaveriperheen luona hyvin pienimuotoisilla synttärijuhlilla, joissa me kaksi olimme sillä hetkellä ainoat vieraat. Muita vierailuja ei ole vielä sovittu. Ehkä elo-syyskuussa sitten, ellei koronatilanne vain entisestään pahene. Tällä viikolla kävimme koko perheen voimin yhdessä ulkona ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun puolivälin, kun menimme illalla kävelemään ja ajelemaan potkulaudoilla kahteen lähipuistoon. Maskit ovat edelleen naamalla ja varovaisuus tarpeen, sillä virus jatkaa temmellystään eikä hoitoon pääsemisestä ja ainakaan hyvästä hoidosta ole takeita. 

Mitään suurta halua päästä ulos neljän seinän sisältä minulla ei suoraan sanottuna ole, ihan jo terveyssyistä. Mies käy ruokakaupassa ja kertoo, että osaan niistä on edelleen pitkät jonot. Ruokakauppojen ulkopuolella ja kadunkulmissa näkee etenkin venezuelalaisia perheitä kerjäämässä rahaa ja ruokaa. Meni sitten käymään apteekissa tai notaarilla, sisäänpääsyn edellytyksenä on käsidesin käyttö ja kenkien desinfiointi. Joissain paikoissa vaatteisiin suihkutetaan 96-prosenttista alkoholia, toisissa mitataan kuume. Alkoholikäsittely annetaan myös myytäville tuotteille sillä seurauksella, että esimerkiksi paperipussit saattavat rikkoutua, koska ne on suihkutettu pehmeiksi.

Ajatus omasta tai jonkun perheenjäsenen vakavasta sairastumisesta koronaan hirvittää aina välillä, kun muistaa, miten ylikuormitettu terveydenhoitojärjestelmä on. Jos tehohoitoon ylipäänsä pääsisi, perheen täytyy juosta apteekeissa etsimässä lääkkeitä hoidettavana olevalle omaiselleen ja varautua maksamaan niistä enimmillään jopa 500 euroa päivässä. Lääkkeet ovat loppu sairaaloista ja apteekeissa niiden hintoja on nostettu epätoivoisten ihmisten kustannuksella. Lääkeväärennöksiä on liikkeellä paljon. Moni köyhä perhe joutuu myymään kaiken mahdollisen omaisuutensa raapiakseen rahaa lääkkeisiin ja elämään suunnattoman stressin ja paineen alla pelätessään, että omainen kuolee heidän ponnisteluistaan huolimatta. Vaikka valtion pitäisi noin periaatteessa huolehtia koronan takia sairaalahoidossa olevien hoito- ja lääkekulut, on omaisia vaadittu lääkkeiden lisäksi ostamaan myös suojamaskeja, pumpulia ja suojakäsineitä sairaalahenkilökunnan käyttöön.

Kolme viikkoa sitten olin klinikalla potilaana kolme vuorokautta. Ennen kuin minut luvattiin leikata, kävin läpi kaksi covid-19-testiä, joilla varmistettiin, etten vain kantanut virusta. Monilla yksityisillä klinikoilla oli vielä joitakin viikkoja aikaisemmin tapana veloittaa asiakkailtaan jopa useita satoja euroja näistä testeistä, joita ne olivat saaneet valtiolta ilmaiseksi. Onneksi asiasta nousi kohu, ja kun oli vuoroni mennä testeihin, toinen niistä oli minulle ilmainen ja toisestakin maksoin vain reilut 20 euroa. Jos tulos olisi ollut positiivinen, en edes uskalla miettiä, miten korkeiksi hoitokulut olisivat nousseet, yksityisestä sairausvakuutuksesta huolimatta. Hoitajilla ja lääkäreillä oli suojamaskien lisäksi muoviset suojavisiirit, joten en saanut heidän puheestaan. Minullakin piti olla maski naaman edessä kaiken aikaa, myös yksityishuoneessa yöaikaan. Tätä sääntöä kyllä rikoin räikeästi, ellei huoneessa ollut henkilökuntaa. Sitä tosin lappaa perulaisella klinikalla sisään ja ulos yötä päivää, vaikka iltayhdentoista ja aamukuuden välillä olikin hiljaisempaa.

Valitettavasti maat kuten Peru eivät ole vielä rämpineet kuiville koronasuosta, joten kirjoitan näitä merkintöjä itselleni muistoksi vuodesta 2020, jos kukaan muu ei niitä jaksa enää lukea vaan haluaa jo siirtyä eteenpäin uusiin aiheisiin. Oma tilanteemme on edelleen hyvä, joten olemme koettaneet joillakin pikkuruisilla teoilla auttaa niitä, jotka eivät ole läheskään yhtä onnekkaassa asemassa. Samaa solidaarisuutta olen nähnyt ympärillä paljon. Hämmästyttävimpänä esimerkkinä valtavasta auttamishalusta on 13-vuotias tyttö, josta katsoin tänään uutisvideon. Tyttö asuu eräällä Liman köyhimmistä seuduista, Villa María del Triumfossa, ja hän on siellä organisoinut ruokakeräyksen ja ruoanjakelun alueen köyhimmille asukkaille. Vaikka teinin omakin perhe elää köyhyydessä, hänellä on palava halu auttaa niitä, joilla menee vielä huonommin. Tästä asenteesta voisi jokainen ottaa mallia ja keskittyä elämässään auttamaan muita sen sijaan, että surkuttelee vain omaa tilannettaan. Ei tarvitse kuin lakata vertaamasta itseään niihin, joilla menee aivan hirveän hyvin, kun tajuaa oman onnekkuutensa.