Kyllästyminen

Optimistinen arvioni, että ehtisin nyt kirjoitella blogiin nyt useammin, osoittautui todellakin aivan liian optimistiseksi. Koulun etäopetussuunnitelma menee taas vaihtoon; kouluviranomainen vaatii kolmatta laajaa selvitystä siitä, miten koulut aikovat opetuksensa järjestää - tällä kertaa olettaen, että etäopetus jatkuu joulukuun loppuun asti, siis koko lukuvuoden. Kukaan vanhemmista ei tunnu haluavan lähettää lapsiaan kouluun lähiopetukseen tänä vuonna, vaikka he toisaalta valittavatkin etäopetuksesta. Tähän asti olemme antaneet vanhemmille aikaa tehdä tehtäviä kotona lapsensa kanssa kullekin perheelle sopivassa rytmissä eikä koulutöille ole ollut mitään deadlineja. Nyt kaikkeen tulee muutos, koska opetus halutaan toteuttaa pääosin videopuheluin.

Lapsen päiväkodista on jo ilmoitettu, että nido pysyy kiinni koko vuoden. Lapsi ei siis näe päiväkotikavereitaan enää koskaan, mikä on todella surullinen ajatus. Kaiken lisäksi olemme ainakin toukokuun 10. päivään asti täällä sisällä kuten olemme olleet maaliskuun puolivälistä lähtien. Lapset eivät saa vieläkään pistää nokkaansa ulos, sunnuntaisin täysi ulkonaliikkumiskielto, vain pakollinen asiointi sallitaan. Emme ole saavuttaneet tautihuippua vieläkään. Nyt ennustetaan, että se saavutettaisiin noin kymmenen päivän kuluttua. Minkäs teet, kun ihmiset eivät noudata rajoituksia kuten pitäisi.

Ensi viikon jälkeen koittaa uusi aika, kun meidän pitää alkaa opettaa päivittäin useita tunteja videopuheluin, tilanteessa jossa nettiyhteydet ovat hitaita ja kaikilla varakkailla perheilläkään ei ole laitteita jokaiselle perheenjäsenelle. Vanhemmat - mukaan lukien me opettajat -  olemme vastuussa omien töidemme lisäksi myös lapsistamme, kotitöistä, kaupassa käynnistä, ruoanlaitosta... Olemme tilanteessa, jossa palkkojamme on jo leikattu (omassa koulussani 18%) ja takuulla leikataan jatkossa vielä lisää ja jossa teemme 12-tuntisia ja pidempiäkin työpäiviä. Kun saa viestejä koordinaattorilta vielä kymmeneltä illalla, onko ihme, jos kaikki unetkin ovat pelkkää työntekoa. Ilman tiimiäni ja taipumustani työnarkomaniaan ja ylitunnollisuuteen työn jälki ja työmotivaatio olisivat varmasti kärsineet jo kovasti. Nyt teen hommia konemaisesti kuin zombi, miettien että lopulta vuotta ei ole jäljellä mahdottoman paljon ja sen jälkeen me lähdemme maasta. Rajat pitäisi avata näillä näkymin heinäkuussa, joten eiköhän täältä päästä. Eräs työkaveri, joka ei ole taloudellisesti vastuussa oikeastaan edes itsestään, asuuhan hän vanhempiensa kanssa, valitsi irtisanoutumisen. 

Jonot ruokakauppoihin ovat valtavat, joten ei ole ollut mitenkään harvinaista, että työparini on lähtenyt kymmeneltä kauppareissulle ja palannut kahden jälkeen. Vastedes ruokaostokset pitää tehdä illalla, samoin seuraavan päivän lounas, olemmehan aamusta ainakin puolillepäivin sidottuja videopuheluihin. Näyttää myös pahasti siltä, että koulu aikoo velvoittaa meidät tallentamaan sessiot niitä vanhempia varten, joiden lapset eivät pääse osallistumaan tunneille. Se tarkoittaa, että vanhemmat voivat halutessaan levittää opetustuokioitamme somessa ystävilleen ja tutuilleen, vaikka heidän kuulemma pitää allekirjoittaa sitoumus olla tekemättä niin. Maan tavat tuntien en kuitenkaan olisi turhan luottavainen tässä asiassa. 

Huomaa, että perulaiset ovat alkaneet yhä sankemmin joukoin rikkoa karanteenisäädöksiä. Ei kai ikkunasta ulos katsoessaan muuten näkisi autoja jatkuvana virtana tai ihmisiä kävelemässä pareittain, kun samasta kotitaloudesta ulos saisi mennä vain yksi henkilö kerrallaan ja silloinkin vain, jos se on aivan välttämätöntä. Täysin ymmärrettävästi ne, joiden toimeentulo riippuu heidän kyvystään hankkia edes muutama kolikko joka päivä, lähtevät myös ulos usein ahtaista kodeistaan.

Eilen oli toukokuun ensimmäinen. Edellisenä iltana paiskimme taas tiimin kanssa töitä lähelle kello seitsemää, minkä jälkeen nollasin päätä tanssimalla. Koordinaattori muisti meitä työviestein eilen, ja aamullakin huomasin, että WhatApp oli laulanut illan ja aamun aikana. Tänäänkin olemme esittäneet koordinaattorille huoliamme tästä uudesta videopuheluopetuksesta ja siihen liittyvistä epäilyksistämme.

Perussa ei juhlita toukokuun ensimmäistä mitenkään, vaikka se (periaatteessa) vapaapäivä onkin. Eilisen vain nuokuin sohvalla ja nukuin, tänään jaksoin jo onneksi muutakin. Suurin aikaansaannos on pullataikina, josta leivoimme munkkeja. Työnjako minä teen taikinan ja mies häärii kuuman rasvan kanssa toimii loistavasti.