Perusta kuuluu: Yksinolon ihanuudesta ja merkityksellisistä keskusteluista

Atacaman-reissun jälkeen pomoni ihmetteli, miten olin päätynyt lähtemään matkalle ypöyksin. Hänen puolisonsa kuulemma hädin tuskin päästää hänet yksin roskia viemään ja haluaisi aina nyhjätä kiinni kyljessä. Tällä viikolla kollega kyseli, millaista on matkustaa itsekseen: Juttelenko kellekään? Millaisissa paikoissa yövyn ja miten osaan valita rauhalliset paikat enkä päädy bilehostelleihin? Varaanko majoitukset, kyydit ja retket jo etukäteen vai vasta paikan päällä ja millä perusteella? Jopa miespuoliset perulaiset ovat kummastelleet, miten rohkenen ja haluan liikkua yksin, sillä hekään eivät mielellään tee niin. Ihan oma lukunsa ovat oman mieheni sukulaiset Huancayosta; kun yhden heistä pitää tulla käymään Limassa työ- tai virastoasioissa, koko karavaani lapsia ja lapsenlapsia myöten seuraa perässä. Sama juttu kun joku sukulaisista palaa ulkomailta. Jokainen kynnelle kykenevä lähtee lentokentälle vastaan. Ei puhettakaan, että näin tärkeällä hetkellä joutuisi kukaan olemaan yksin.

Kyllä minäkin kauan halusin matkustaa seuralaisen kanssa, kunnes kolmekymppisenä koin jonkinlaisen vapautumisen, lähdin junalla (ja laivalla) Tampereelta Andaluciaan ja löysin yksin matkustamisen hurmion ja riemullisen vapauden. Se, että on perhe, ei tietenkään poista haluani viettää aikaa ja tehdä asioita ilman muita ihmisiä, koska nuo ominaisuudet ovat aina eläneet minussa voimakkaina. Nyt yksinolo vain vaatii enemmän suunnittelua. Kun reissaan itsekseni, totta kai juttelen muiden ihmisten, niin turistien kuin paikallistenkin, kanssa, jos vain yhteinen kieli löytyy. Joidenkin tuttavuuksien kanssa ollaan yhteydessä vielä myöhemminkin. Silti olen oikein mielelläni suurimman osan aikaa yksin ja puhumatta kellekään, nauttien itsenäisyydestä ja siitä, ettei kukaan tarvitse minua sillä hetkellä.

Tänä vuonna tulee tuskin enää matkustelluksi, mutta tammikuussa kesälomalla toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kävin Uruguayssa. Perulaiset matkustavat kesällä rannalle, ja useat työkaverini olivat käyneet lomallaan Cancúnissa Meksikossa ihmettelemässä sitä, miten iho ei pala vaikka unohtaisi aurinkovoiteen, kun taas kotimaassa se kärventyy heti, jos unohtaa rasvaamisen. (Säteily on täällä poikkeuksellisen voimakasta.) Samaan aikaan minä kiertelin Montevideota, kävin Colonia del Sacramentossa, maan vanhimmassa kaupungissa joka sekään ei ole kuin 340 vuotta vanha ja vierailin myös Punta del Estessä kuten jokaisen Uruguayssa kesällä käyvän kai kuuluu.

Perulaisille matkustamisessa kuten niin monessa muussakin asiassa elämässä, vaikkapa syömisessä ja asumisessa, on kyse jakamisesta, yhdessä olemisesta. Sallitte ehkä pienen yleistyksen mutta ei ole kovin paljon liioiteltua sanoa, ettei heillä ole harvaan asuttujen seutujen ihmisen tarvetta olla yksin ja hiljaisuudessa. Harvassa ovat olleet perulaiset introvertit näiden melkein seitsemän täällä vietetyn vuoden aikana. Introvertillä en tarkoita ujoa, hiljaista tai erityisen epäsosiaalista vaan ihmistä, jolla on tarve olla säännöllisesti ja pitkiäkin aikoja yksin, koska akut latautuvat vain sillä tavalla, eivät seurassa.

Matkustaessani Uruguayssa olin kyllä yksin muualla paitsi Puntassa, mutta oli minulla silti juttuseuraa, jonka kanssa ironista kyllä pääsin jutuissa pintaa syvemmälle nopeammin kuin se olisi ollut mahdollista Perussa uusien ihmisten tai jopa tuttavien kanssa. Minusta oli virkistävää, kun kirjakaupan omistajan kanssa aloimme pian jutella siitä, minkäkokoisessa kaupungissa elämä on vielä inhimillistä eikä mene taisteluksi resursseista. Montevideolaisen majatalon espanjaa ja englantia vuoronperään ja sekaisin puhunut emäntä läväytti heti alkajaisiksi nenäni eteen sanomalehden, jonka sivulla komeili Björn Wahlroosin naama. Nainen alkoi puhua siitä, miten kyllästyneitä uruguaylaiset ovat UPM:n toimintaan ja miten selluteollisuus ei edes hyödytä paikallisia, koska tulot valuvat ulkomaille. Ja entä puuplantaasien vaikutus ekosysteemiin ja Wahlroosin holhoavat ja ylimieliset näkemykset Uruguaysta ja sen ihmisistä! No, kritisoitavaa riitti. Kun selvisi, että olen opettaja, minua alettiin houkutella töihin Uruguayhin, jonka julkinen koulutus on viime vuosina mennyt alamäkeä ja kaipaa nyt kipeästi parannuksia. Emännän mukaan minulla olisi pehmeämpi lasku Perusta Suomeen, jos muuttaisimme sinne hänen kotimaansa kautta. Ota minuun yhteyttä, jos palaat tänne, täällä sinulla ja perheelläsi on aina koti, hän vielä sanoi, kun halasimme lähtiessäni.

Punta del Estessä juhlistin erään perulais-yhdysvaltalaisen kaverin viisikymppisiä. Tämä tyyppi on minulle paremmin tuttu ystäväni ex-poikaystävänä ja mieheni pomona. Hän oli varannut airbnb-kämpän rannan ja Mano de Punta del Este -veistoksen tuntumasta, mutta kymmenistä kutsutuista saavuimme paikalle vain minä ja nelikymppisenä eläkkeelle Piilaaksosta jäänyt entinen googlelainen. Päivänsankari saapui kaksi ja puoli päivää myöhässä, koska hän söhli ensin itse lentoaikataulun kanssa, sitten taksista puhkesi rengas matkalla lentokentälle ja perillä oli täysi kaaos, koska Migracionesin järjestelmä oli kaatunut ja kymmenet matkustajat hän mukaan lukien myöhästyivät lennoiltaan. Tyypillistä Limaa siis. Päivänsankari ja hänen ystävänsä ovat entisiä kämppiksiä, mutta minä en tunne kumpaakaan mitenkään hirveän hyvin; itse asiassa tämän Google-kaverin olin tavannut vain kerran aikana, jolloin päivänsankari asui vielä Limassa eikä ollut palannut Yhdysvaltoihin. Siitä huolimatta tulimme hyvin juttuun ja yhteisillä illallisilla puhuttavaa riitti ja nauraa räkätimme milloin millekin. Huomasin, että näiden kahden viisikymppisen äijän kanssa tulee jutelluksi asioista, joita ei välttämättä tule jakaneeksi kaikkien läheisten ystävienkään kesken; ei siksi, ettei niistä kehtaisi puhua vaan yksinomaan siksi, että arjessa on harvoin aikaa syventyä merkityksellisiin, polveileviin keskusteluihin. Jos läsnä on lapsia, se on lähes mahdotonta. En tiedä monestakaan aikuisiän ystävästä, millaisia he ovat olleet koululaisina tai teineinä, mitä tulevaisuuden haaveita heillä on ollut parikymppisenä, miksi he ovat päätyneet parisuhteisiinsa tai eroamaan niistä, mitä unelmia heillä vielä on jne. Jotta ei olisi mennyt liian sosiaaliseksi, vietimme aikaa myös erikseen ja kokoonnuimme lähinnä ruoka-aikoihin. Olisikin ollut vähän liian uuvuttavaa olla koko ajan kolmistaan, kauhistus sentään!

Kun loma loppui, hostellini omistajan poika heitti minut lentokentälle. Hän kyseli, miten loma meni. Kerroin, että Montevideo oli juuri sitä, mitä kaipasin: hiljainen, turvallinen ja helppo kohde. Ystävällisiä paikallisia, jotka eivät tuppaudu turistin seuraan, ellei tämä halua. Ei tarvinnut pelätä saavansa väärennettyä rahaa, saavansa takaisin liian vähän vaihtorahaa, tulevansa ryöstetyksi tai jäävänsä suojatiellä auton alle. Ei kaksoishinnoittelua, pimeitä takseja, ruokamyrkytysten pelkoa, huutelua tai tuijotuksia, joita valkoinen ihonväri aiheuttaa Perussa. Ei tietenkään myöskään samaa vaaran, jännittävyyden ja seikkailun tuntua, mutta totta puhuen en sitä kaipaakaan, etenkään lomalla, jolloin olisi tarkoitus rentoutua. Aloimme keskustella yhteiskunnallisista aiheista todettuani, että läheskään kaikkien suurkaupunkien keskustoissa ei näe samalla tapaa kodittomia kuin Montevideon vanhassakaupungissa. Heidät kun ajetaan usein syrjemmäs lähiöihin turistien silmien alta. Tästä keskustelukumppanini pääsi uuteen oikeistohallitukseen ja sen pyrkimyksiin sulkea kodittomien asuntolat. Siitä pääsimme juttelemaan suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen tilasta sekä julkisesta koulutuksesta näissä kahdessa maassa. Harmitti saapua perille niin nopeasti, koska olisin halunnut kysellä ja oppia vielä paljon lisää. Ehkä parhaan kuvauksen uruguaylaisista sain majatalon emännältä, jonka mukaan he eivät koreile vaatteillaan tai pane juuri arvoa ulkonäölle. He ovat ihmisiä, jotka small talkin sijaan suosivat merkityksellisiä keskusteluita vaikkapa politiikasta ja yhteiskunnan tilasta. Eipä ihme, että tunsin olevani kuin kotona.

Kuvia Uruguayn-matkalta:

Montevideo:

Vertikaalinen puutarha kahvilan perällä. Kasvivalikoimasta näkee, että kannabis on maassa laillista. Eräs brasilialainen turisti tuli paikalle kyselemään marihuanaa, jota siellä ei myyty.

Buceon ranta lähellä majapaikka numero yhtä

Kävelyllä Montevideon keskustan kaduilla kymmeneltä aamulla, kun suurin osa kahviloista on vielä kiinni ja kodittomat nukkuvat rappusilla ja puistoissa