Asioita joita oppii viidessä vuodessa

Olin ajatellut aloittaa viiden päivän lomani käymällä lääkärissä ja olin kävellen matkalla klinikalle, kun puhelin soi. Soittaja kertoi, että lääkärini oli lähtenyt matkalle ja ajanvaraus joudutaan perumaan. En tiedä, iskikö lääkärille äkkilähdön kaipuu vai oliko kyseessä esimerkiksi matka yllättäen sairastuneen isän tai äidin luokse eikä asia tietysti minulle kuulukaan. En kysellyt miten tämä voi olla mahdollista enkä tuittullut soittajalle. Kävelin klinikalle varaamaan uutta aikaa toiselle lääkärille ja sain sen huomisillalle. Perussa lääkärit ottavat vastaan iltaisin ja lauantaisin, ja monet kerrat on istuttu lääkärin oven takana vielä iltamyöhään omaa vuoroa odottelemassa. Tiedän, että joskus olisin hermostunut äkillisestä suunnitelman muuttumisesta suurestikin. Nyt tunsin lähinnä helpotusta siitä, että sain uuden ajan kuitenkin jo huomiselle ja että klinikka sijaitsee vain viiden kilometrin päässä kotoa. Niinpä sinne ei tarvitse mennä taksilla vaan voin ottaa lääkärikäynnit liikunnan kannalta eivätkä hukkareissut maksa mitään. 

Eilen olin tulossa yksityisoppilaiden luota puoli yhdeksältä illalla, kun törmäsin yhdessä lähikaupoista työkaveriini, joka asuu aivan naapurustossa. Hän kertoi, että oli tullut tankkaamaan evästä, sillä seuraavaksi hän käväisisi kotona ja menisi sitten läheiseen kieli-instituuttiin englannin kurssille. Hän on istunut kurssilla tunnollisesti jo monta viikkoa aina tiistai-iltaisin klo 21.30 - 23.00. Joskus olisin kauhistunut, nyt vain ajattelin, että täytyyhän ihmisten käydä töissä ja selvittää tiensä ruuhkan läpi instituuttiin, joten eipä noita kursseja kannattaisi aloittaa vielä kello kuudelta. Samalla tavalla joskus hämmästelin yliopisto-opiskelijoiden kursseja, jotka päättyvät oman nukkumaanmenoaikani jälkeen. Toisaalta jos opintotuki tulee vanhemmilta eikä valtiolta, aika harva on niin onnellisessa asemassa, ettei hänen tarvitse paiskoa töitä päiväaikaan voidakseen rahoittaa opintonsa.

Savonlinnasta ajaa Mikkeliin puolessatoista tunnissa. Välimatkaa on 105 kilometriä. Viime perjantaina lähdimme taksilla teatteriin, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä kotoa. Lähtöaika oli 18.00, saapumisaika teatterin kulmille 19.25. Marionettiesitys jäi näkemättä, sillä sali oli saapuessamme jo täynnä, alkoihin esitys 19.30. Limassa on etenkin perjantai-iltaisin niin hirveästi autoja liikkeellä, että ymmärrettävästi jäimme lukemattomat kerrat seisomaan autojonoon useiksi minuuteiksi. Kerran oli kylkeenajo lähellä. 

Sen sijaan, että olisin manannut venezuelalaisen taksikuskin, joka eksyi alkumatkasta eikä vähäisen ajokokemuksensa takia selvästikään tuntenut kunnolla Liman katuja vaan oli täysin Wazen neuvojen varassa, totesin itselleni olleeni kerrankin aikaoptimisti. Sellaista ei tapahdu juuri koskaan, sillä olen jopa Perussa lähes aina etuajassa paikalla. Koska matkalla oleminen alkoi tuntua olennaisemmalta kuin perille pääseminen, aloin jutella kuljettajan kanssa ja kuulin hänen vanhasta äidistään, joka jäi kotimaahan lasten muutettua Yhdysvaltoihin ja Peruun. Vielä 85-vuotiaana vetreä äiti kiipeilee tikapuilla ja aiheuttaa naapurille sudämen tykytyksiä. Opin uuden adjektiivin (necio) ja kuulin pankkien tarjoavan aiempaa enemmän autolainoja asiakkailleen (selittää, miksi Liman autokanta kasvaa kuin 2000-luvun alun Pekingissä). 

Koska työpaikallani on varsin usein vesi- tai sähkökatkos, useimmiten molemmat yhtä aikaa, olen tottunut kehittelemään varasuunnitelmia. Viime vuonna esimerkiksi opin ihan kelvolliseksi ja nopeaksi mallista piirtäjäksi, koska luokassa ei useinkaan toiminut netti tai läppäri teki kuolemaa, ja opetusmenetelmissä palattiin takaisin aikaan ennen piirtoheittimiä. Kirjoitin avainsanat paperille ja kiinnitin seinälle. Viereen kuva selitykseksi. Perjantaina perille päästyämme minulla olikin mielessäni varasuunnitelma, joten marionetti-esityksestä myöhästyminen ei niin haitannut. Kiertelimme taidenäyttelyssä ja myyjäisissä eikä meitä harmittanut yhtään. Olen oppinut olemaan hehkuttamatta asioita etukäteen, koska täällä suunnitelmat muuttuvat niin usein, ja sekin auttaa ehkäisemään pettymyksiä. 

Tänään olin jättänyt taloudenhoitajalle bussirahan osaksi pikkuhiluina, joita itse käytän julkisilla matkustaessa. Kun hän oli lähdössä, kysyin haluaisiko hän vaihtaa ne solen kolikoihin. "Ei kiitos, nämä ovat juuri hyviä. Jos maksan solen kolikolla, rahastaja pitää sen kokonaan eikä anna vaihtorahaa." Sanoin, että minulla on aivan sama ongelma busseissa ja combeissa. Miten pitkään olinkaan vaalinut ajatusta, että minua koetettiin jymäyttää vain siksi, että rahastajille olin rikas valkoinen länsimaalainen, joka ei takuulla tiennyt, paljonko mistäkin matkasta kuuluisi maksaa. Sain ihan terveellisen muistututuksen siitä, että tummahiuksisilta ja espanjaa äidinkielenään puhuviltakin voidaan koettaa pyytää liikaa rahaa. Jollain tapaa olen jopa lopettanut huijausyrityksistä harmistumisen ja alkanut sen sijaan pitää omana velvollisuutenani laskea vaihtorahat, tarkistaa rahojen aitous, kapinoida ja kyseenalaistaa tarvittessa.

Muutama päivä sitten mieheni oli pyöräilemässä töihin, kun hän kuuli naisen huutavan: "Ottakaa varas kiinni!" Mieheni lähti varkaan perään, ja häntä seurasi joukko valveutuneita kansalaisia juosten, sekä viimeisenä ryöstön uhri. Varas jäi kiinni muutama sata metriä myöhemmin, kun erään kulman takaa tullut kunnallinen poliisi nappasi hänet. Perun tilastokeskuksen mukaan vuoden 2018 kuuden viimeisen kuukauden aikana 13 perulaista sadasta joutui raha-, laukku- tai kännykkäryöstön uhriksi. Liman alueella lukema on 15 ryöstöä sataa asukasta kohden. (Mieheni reaktio: Tuohan on vähän!) Onko ihme, jos minua nykyään yllättää kuulla, ettei jotakuta ole vielä koskaan ryöstetty missään päin maata? Oma varovaisuuteni alkaa mennä jo vähän yli, sillä en uskalla pysähtyä enää ollenkaan, jos joku ei-täysin-selvästi avun tarpeessa oleva puhuttelee minua kadulla. Mieleeni palaa eräs muutaman viikon takainen iltapäivä, jona todistin ilmeistä päällekarkausta - sillä kertaa paikalle onneksi juoksi muutamia nuorehkoja miehiä. Samana yönä kadulta kuului avunhuutoja, joiden alkuperää mieheni meni selvittämään. Huomaan, että naisena minun on oltava todella paljon varovaisempi kuin hänen, enkä voi alkaa leikkiä sankaria oman turvallisuuteni uhalla. Varovaisuus ja skeptisyys on minulle luontaista, mutta ominaisuudet ovat kyllä selvästi vahvistuneet viimeisten vuosien aikana. Toisenlaisessa ympäristössä palaudun varmasti taas enemmän sellaiseksi, jollainen olin ennen Perua: ärsyynnyn muutoksista suunnitelmiin mutta toisaalta luotan enemmän, jopa tuntemattomiin.

Liikenneturvallisuus jää usein toiseksi, kun on kiire paikasta toiseen

Ennen lomalle lähtemistä työpaikka tarjosi meille kaikille äitienpäivälounaan, paikallista rosvopaistia eli pachamancaa (perunaa, kanaa, sianlihaa, bataattia...)