Läksyjä 3-vuotiaille

Lapsi on kolmevuotias ja perulaiset kysyvät usein: ¿Va al colegio? ('Käykö hän jo koulua?') Hullun suomalaisopen mainetta vahvistaakseni tykkään puuskahtaa, että ei tietenkään vielä. Hän on niin pieni, että käy vain päiväkodissa (nido). Tänä vuonna ei tosin enää tunnu siltä, sillä lapselle piti ostaa läjä oppikirjoja, tarkemmin sanottuna matematiikan, espanjan kielen, tieteen ja teknologian, yhteiskuntatiedon, taiteellisen ilmaisun, uskonnon ja englannin kirjat sekä kaksi vihkosta, joiden avulla harjoitellaan kirjoittamista ja päättelykykyä. Paketin hinta hieman kirpaisi, sillä sehän tuli täysimääräisenä vanhempien maksettavaksi. 

Kolmevuotiaiden käyttämät oppikirjat

Kirjojen lisäksi vanhempien pitää ostaa myös valtava läjä koulu... siis päiväkotitarvikkeita, sanalla sanoen kaikki materiaalit ja tarvikkeet, joita vuoden aikana tarvitaan. Viime vuonna lapsi oli tarhassaan vapaaoppilas eli kävi päivähoidossa vain kolmesti viikossa eikä hänelle ostettu tarvikepakettia. Lopputulos oli se, että hän ei osallistunut askarteluihin ja tuonut kotiin yhtään itse tekemäänsä piirrosta, maalausta tai muuta väkerrystä vuoden aikana. Sen sijaan kotiin lähetettiin opettajien tekemät mallikappaleet. Tajuan koko kuvion vasta nyt, viime vuonna vain kummastelin asiaa itsekseni, haluamatta ottaa yhteyttä opettajiin ja olla se hankala äiti, jollainen löytyy jokaisesta päiväkotiryhmästä. Niin kauan kuin lapsi oli tyytyväinen ja iloinen, en halunnut vaivata opettajia. Meillä oli opettajien kanssa yksi tapaaminen vuoden aikana - joulukuussa - ja silloinkin vain siksi, että minä olin pyytänyt sitä. Halusin nähdä, ketkä lastamme opettivat. Tänä vuonna meno on aivan toinen; reissuvihon mukaan tulevana maanantaina puoliltapäivin on jo ensimmäinen vanhempain tapaaminen, vajaa kuukausi siitä kun tunnit ovat alkaneet. Raha ratkaisee, valitettavasti.

Vain se, että olin nähnyt näitä materiaalilistoja Perussa aikaisemminkin, esti pyörtymisen, kun näin, mitä kaikkea meidän pitäisi täksi vuodeksi ostaa. Olen perehtynyt koulutarvikehankintoihin erään perulaisen opeystävän sivubisnestä seuratessani; hän nimittäin toimittaa kiireisille ja stressaantuneille vanhemmille heidän lastensa koulujen vaatimat tarvikkeet. Pari viikkoa sitten maanantaina meillä oli töistä vapaata, joten lähdin tämän ystävän seuraksi Liman keskustan ylikansoitetuille kauppakaduille etsimään paperitavaraa, hygieniatarvikkeita jne. Kaupasta toiseen vaeltaminen hirveässä auringonpaahteessa ja ihmistungoksessa on hitonmoista työtä. Kun huomasin, ettemme sen paremmin minä kuin espanjaa äidinkielenään puhuva mieheni edes tajunneet, mitä kaikki listan tarvikkeet olivat, päätimme pyytää päiväkodin ihmisiä hankkimaan tavarat puolestamme. Me maksaisimme vaaditut 80 euroa mukisematta. 

Tässäpä tämä tarvikelista, jota en ihan jaksanut kahlata loppuun asti

Keskiviikkona reissuvihossa kerrottiin, että englannista oli tullut läksyä. Kysyin lapselta, mitä tuli läksyksi, sillä hänen laukussaan ei ollut englannin kirjaa. Lapsi ei tiennyt, mistä puhun, kun kysyin kotiläksystä, mistäs hän sellaisen sanan olisi oppinut. Arvelin, että ensimmäisellä tunnilla on varmaan käyty läpi what´s your name ja vastaus kysymykseen, ja lapsi vastasikin sen verran sujuvasti, että epäilin arvanneeni läksyn oikein. Perjantaina reissuvihossa pyydettiin palauttamaan englannin kotiläksymoniste maanantaina. Näyttää siltä, että moniste ei koskaan löytänyt tietään meille. Ei - en kannata kotiläksyjä enkä kirjojen käyttämistä 3-vuotiaiden päiväkotiryhmässä. Toisaalta en haluaisi olla tässä(kään) asiassa ehdoton vaan haluan nähdä, onko kirjojen käytössä jotain hyvää. Lapsi itse intoili englannin kirjan värikkäistä kuvista ja tiedän, että hän oppii englannin alkeet hetkessä eikä stressaannu oppitunneista. Kun hän oli 2-vuotias, hän kiipesi portaita ja laski askelmia vuoroin suomeksi, espanjaksi ja englanniksi, jota oli oppinut ilmeisesti YouTuben videoista, sillä niistähän nykylapset oppinsa ammentavat. Nykyään hän omasta halustaan opettelee numeroita japaniksi opittuaan laskemaan yhdestä viiteen jo runasimiksi eli ketsuaksi. Ketsuaa lapselle on opettanut Irma, anopin kotiapulainen. 

Olen nähnyt Perussa kaikki mahdolliset ääripäät - pienen vuoristokaupungin julkisten koulujen menon, johon kuului vanhojen oppikirjojen kopioiminen vihkoihin ja erittäin heikot oppimistulokset sekä pääkaupungin kaksi kallista yksityiskoulua. Niistä ensimmäisessä joka luokalla oli 30 oppilasta, opettajien täytyi antaa läksyjä kaikista aineista joka päivä ja sekä opettajat että oppilaat olivat stressaantuneita. Toisessa ollaan kirjattomia ja läksyttömiä ja harrastetaan joogaa joka aamu. En itse ole yhtä läksyvastainen kuin nykyinen työpaikkani, mutten missään nimessä haluaisi kenenkään hukkuvan läksykirjakasan alle. Jonkinlaisen keskitien pitäisi löytyä tässäkin asiassa. Lapsilta pitää voida vaatia joidenkin asioiden ulkoa pänttäämistä, kotona opiskelua ja kokeiden tekemistä, mutta kaikkia tuotoksia ei pidä arvioida arvosanoin eikä ole mitään tolkkua, jos kaikki illat kuluvat englannin yksityisopettajan tunneilla ja läksyjä tehdessä.

Päätin ottaa riskin, että muutun hankalaksi äidiksi ja kirjoitin opettajelle viestin reissuvihkoon. Siinä pyysin lähettämään kotitehtävämonisteen maanantaina ja kerroin, että lapsi kuulee kotona joka päivä englantia ja ymmärtää sitä varsin hyvin, joten eiköhän hän pärjää ihan hyvin. On hupsua rauhoitella opettajaa, joka hyvin todennäköisesti kyselee palauttamatta olevan kotiläksyn perään vain siksi, että on tottunut vaativiin vanhempiin, jotka edellyttävät päiväkodilta valmiuksia opettaa lapsille tarvittavat tiedot ja taidot, jotta nämä voivat pyrkiä Liman kalleimpiin kouluihin, jos vanhempien kukkaro sen vain sallii. Menen kuitenkin mukaan leikkiin, mikä huvittaa minua etenkin siksi, että olen itse opettaja ja entinen kympin oppilas, ja olisi loogista, että piiskaisin lastani lukemisen oppimisessa ja haluaisin hänen yltävän huippuarvosanoihin ja opiskelevan huippukouluissa. En kuitenkaan ole yhtään sellainen. Ehkä. Ainakaan vielä. Perulaiset, joiden maailmassa jokaisen pitää mennä yliopistoon, pyörtyisivät, jos ymmärtäisivät, että akateemisuus on minulle aivan sivuseikka.

Yhtä hullu en sentään ole kuin mieheni, joka oli viime vuonna tokaissut päiväkodin johtajalle tämän huolehtiessa siitä, että lapsemme jää muista jälkeen ellei käy päiväkodissa joka päivä, että lapsen ei tarvitse oppia mitään päiväkodissa. Tarkemmin sanottuna kyse oli tietysti siitä, että mielestämme lapsen on tärkeämpää sosiaalistua ja oppia hyviä tapoja sekä jakamista kuin oppia esimerkiksi kirjaimia tai numeroita vielä 2-vuotiaana. Päiväkodin johtaja tuntui rauhoittuvan kuullessaan, että veisimme lapsen Suomeen, kun tulisi aika mennä kouluun. Luku- ja laskutaidoton 5-vuotias ei jäisi hänen kontolleen. 

Ensi viikolla alkaa siis läksyurakka. Jäämme odottamaan Miss Valerin vastausta ja läksymonisteita.