Tässä maassa voi kuolla ilman, että kenellekään tulee kiire

Moottoripyöräilijä makasi selällään valtatiellä keskellä kiivainta aamuruuhkaa. Kypärä oli joko lentänyt päästä tai hän ei ollut alunperinkään käyttänyt sitä. Autot ympärillä hidastivat vauhtia ja vaihtoivat kaistaa, samoin micromme kuljettaja. Verta ei näkynyt eikä ambulanssiakaan vielä. Nuorenmiehen ympärillä hääri verkkaisesti neljä virkavallan edustajaa.

Myöhemmin päivällä kerroin työkaverille, että ainakaan apuun tulleilla miehillä ei näyttänyt olevan mikään tulipalokiire ja paniikki päällä, mihin tämä arequipalaisrouva totesi: "Tässä maassa voi kuolla ilman, että kenellekään tulee kiire." Hän lisäsi ihailevansa meitä, jotka olemme jättäneet turvallisen ja mukavan elämämme ja muuttaneet vapaaehtoisesti sellaiseen kehitysmaahan kuin Peru. Hämmennyin hieman suorasta ja erittäin kriittisestä puheesta. Kun selitin, ettei siinä mielestäni ole mitään ihailtavaa ja lisäsin, että jotkin asiat ovat mielestäni paremmin täällä, hän alkoi haukkoa henkeä ja kysyi, miten se voi olla mahdollista.

Päästyäni työpaikalle esinainen lehahti paikalle ja kertoi perheystäviensä pyytävän apua; heidän pieni tyttärentyttärensä odottaa pääsyä maksansiirtoon limalaisessa julkisessa sairaalassa ja tarvitsee verta, plasmaa ja verihiutaleita. Luovuttajan verityypillä ei kuulemma olisi väliä, koska sairaala antaisi tytölle hänen veriryhmänsä verta vastineeksi meidän luovuttamallemme. Ilmoittauduin heti vapaaehtoiseksi, samoin eräs koulun nuorista naisopettajista. Saimme värvättyä ovelta vielä yhden naisen mukaan, ja pomo pyysi erästä opettajaa kuljettajaksi siltä varalta, ettei kukaan olisi luovutuksen jälkeen ajokunnossa. Myöhemmin peräämme lähti vielä toinen autokunta.

En ole mikään aktiivinen verenluovuttaja. Minulla kesti nuorena vuosia psyykata itseni siihen kuntoon, että uskalsin mennä Veripalveluun, jonne olisin halunnut marssia jo heti 18 vuotta täytettyäni, koska koin sen terveen ihmisen kansalaisvelvollisuudeksi. Neulakammosta ei ole kyse vaan siitä, että minulla oli nuorempana taipumusta pyörtyillä huomattavasti paljon vähemmästäkin kuin siitä, että elimistöstäni otetaan lähes puoli litraa verta. Se että uskalsin lopulta luovuttaa, tuntuu edelleen yhdeltä suurimmista saavutuksistani, sen verran kovan henkisen työn olin käynyt läpi. Kun menin luovuttamaan verta toisen kerran, toimenpide piti keskeyttää ennen aikojaan, koska pussiin virtasi verta aivan liian hitaasti ja aloin voida pahoin. Kun nousin pettyneenä sängyltä, jalat lähtivät alta. Onneksi sairaanhoitaja ehti hätiin. Seuraava kertakin jäi pelkäksi yritykseksi, sillä hemoglobiinini oli liian alhainen. Koska olen Perussa asuessa ollut useamman kerran sairaalahoidossa ja käynyt läpi kolme leikkausta, en enää ole läheskään yhtä herkkä kuin Suomessa asuessani, jolloin elämä oli muutenkin enemmän hallinnassa. Sellainen elämä ei karaise ainakaan minua. 

Epäilin kyllä jo matkalla, etten välttämättä saisi luovuttaa joko alhaisen hemoglobiinin tai ulkomaalaisuuteni takia, mutta halusin yrittää. Perillä meidät otti vastaan tiukka setä, joka kysyi passiani. Pelkkä ulkomaalaiskortti ei kuulemma riitä, vaan minun täytyy todistaa olleeni maassa yhtäjaksoisesti vähintään vuosi voidakseni luovuttaa verta. Perulainen sitä vastoin saa poistua maasta vaikka joka kuukausi ilman että menettää verenluovutusoikeuttaan. Kuljettajallamme oli alle kolmen kuukauden ikäinen tatuointi, joten hänet tietysti hylättiin myös, mutta hänen alkuperäinen tarkoituksensakin oli vain ajaa meidät sairaalalle ja takaisin. Pomo kehotti meitä palaamaan muiden luokse, joten lähdimme tunnin kestävälle paluumatkalle.

Tällä viikolla meillä on metodologiakoulutusta, joka järjestetään suhteellisen pienessä huoneessa, jossa vaivaa poikkeuksellisen korkeiden kesälämpötilojen lisäksi myös happivaje, kun siihen ahtaa sisään kolmekymmentä henkeä, jotka tuon tuosta tanssivat ja liikkuvat eivätkä vain istu paikoillaan. En siis ollut yhtään harmissani, että menetin ensimmäiset kolme tuntia, vaikka minua ärsyttikin se, etten saanut luovuttaa toisin kuin eräs koordinaattoreistamme, joka hänkin on ulkomaalainen mutta jolta ei ollut kyselty mitään matkoista Perun rajojen ulkopuolelle. Tein laskelmia, että jos lähdemme heinäkuussa käymään Chilessä kuten olemme suunnitelleet, saisin luovuttaa verta aikaisintaan vasta heinä-elokuussa 2020. Aivan älytöntä!

Kun luovuttajat palasivat, kysyin, miten meni. Vain yksi heistä oli kelpuutettu verenluovuttajaksi ja toinen oli testattu sen selville saamiseksi, sopisiko hän verihiutaleiden luovuttajaksi. Muut oli hylätty siksi, että heidän veriryhmänsä verta oli ollut sairaalan veripankissa riittämiin ja yksi siksi, että hän oli synnyttänyt kymmenen kuukautta aikaisemmin. (Suomessa kehotetaan odottamaan puoli vuotta.)

Perulaisia ei voi syyttää innokkaiksi verenluovuttajiksi. Pahimmassa tapauksessa esimerkiksi liikenneonnettomuuden uhri kuolee leikkauspöydälle, koska verta ei ole saatavilla. Varsin monta kertaa olen lukenut ja kuullut pyyntöjä luovuttaa verta leikkaukseen menevälle sukulaiselle tai ystävälle. Joissakin tapauksessa perhe maksaa luovuttajille vaivanpalkkaa. Perulaiset eivät myöskään tahtoisi luopua elimistään kuolemansa jälkeen; vain 13 prosenttia kansasta on valmis luovuttamaan niitä. Tämä johtaa yhden tai kahden elinsiirtojonossa olevan kuolemaan joka päivä. Olen itse sillä linjalla, ettei perheen tai kuolevan ihmisen mielipidettä pitäisi kysellä vaan kaikki käyttökelpoiset elimet pitäisi ilman muuta siirtää tarvitseville.

Maan ensimmäinen veripankki perustettiin vuonna 1943. Maailman terveysjärjestön mukaan verenluovuttajia pitäisi olla kansalaisista n. 2%, jotta riittävät verivarannot saadaan turvatuksi. Perussa luovuttajien määrä jää alle 0,5 prosenttiin. Syitä haluttomuuteen etsitään usein myyteistä, joita verenluovutukseen liittyy. Osa ihmisistä luulee sen lihottavan, aiheuttavan pysyvää heikkoutta, vähentävän seksuaalista kyvykkyyttä tai olevan turvatonta, koska verenluovutusneulasta voi tarttua HIV. Tietoa ei ole riittävästi saatavilla, laajamittaiset verenluovutuskampanjat puuttuvat ja ihmisiltä tuntuu myös puuttuvan solidaarisuutta muita ihmisiä kuin sukulaisiaan ja ystäviään kohtaan - ongelma, johon törmään täällä jatkuvasti. Luovuttajista vain viisi prosenttia on vapaaehtoisia. Paljon yleisempää on, että perheet joutuvat ostamaan verta välittäjiltä, jotka pyytävät yhdestä veriyksiköstä 18,5 eurosta 132 euroon. Mikään ei ole ilmaista elämässä vaan kaikesta pitää maksaa, on vertaan myyvien asenne. Perulaisista noin 80 % kuuluu veriryhmään O+, joten on tuottoisampaa, jos oma veriryhmä on esimerkiksi O-, oma veriryhmäni. Minä voisin tienata vajaat puoli litraa vertani myymällä sen 130 euroa kolmesti vuodessa.

Mieheni tarjoutui luovuttamaan verihiutaleitaan pikkutytölle ja matkusti tänään sairaalaan, jossa tämä on potilaana. Jos hänen verensä kelpuutetaan, varsinainen luovutuspäivä on ensi viikolla. "Mahtavaa, hän on sankari", hehkutti pomo minulle. Mieheni mielestä hän ei tee mitään erityistä ollessaan aina valmis auttamaan, kun pyydetään, ja tässä tapauksessa, vaikkei kukaan edes pyytänyt. Sellaista asennetta toivoisi näkevänsä ympärillään useammin.