Uudessa kodissa

Omaan kotiin asettuminen on ollut yksi parhaista kokemuksistani Perussa. Vaikka oma anoppi nousee arvoon arvaamattomaan aina, kun lähes kuka tahansa ulkomaalainen kertoo minulle appivanhemmistaan, oma rauha ja tila ovat asioita, joita arvostan valtavasti. Anoppikin tuntuu tykkäävän siitä, että sai itselleen lisää tilaa, joten kumpikin osapuoli voitti!

Vaikka asuimme aiemminkin naapurustossa, jossa kadulla usein moikkailtiin ihmisiä, joita ei varsinaisesti tunnettu ja jossa perheen pienimmällä oli iso fanilauma parturista ja hänen kissastaan juoruileviin hedelmäkaupan myyjiin ("Voi sydänkäpynen!") ja leipomon naisiin, jotka aina antoivat hänelle yhden leipäsen ilmaiseksi, uusilla hoodeilla ollaan kyllä vielä sosiaalisempia ja avoimempia. Milloin kukakin moikkailee ja huiskuttaa perään, kommentoi jotain tai antautuu juttusille lähipuistossa, jossa lapsella on jo useampi ystävä: On vauva Belén, joka käy siellä äitinsä kanssa, on palloa potkiva kaksivuotias pikkupoika, on hiljainen Zoe, joka pyöräilee ympäriinsä pinkillä kolmipyöräisellään. Kun kävimme puistossa lauantaina, olin kovissa kivuissa kierokaulan (torticollis) takia, ja nähtävästi eräs penkillä istunut nuorehko nainen vaistosi sen, koska alkoi heti piirtää lapsen kanssa ja pitää tälle seuraa. Pian seuraan liittyi puiston lapsia ja minulle tarjoutui juttuseuraa erään viisivuotiaan pikkupojan äidistä, joka alkoi jutella siitä, miten vaarallista Limassa on, miten hän ainakin hoitaa lapsen itse eikä uskalla antaa tätä kuin korkeintaan vanhempiensa vahdittavaksi silloin tällöin jne. Tänään juuri tajusin, miten yleisiä pelkotilat tuntuvat olevan etenkin limalaisnaisilla, ja mieheni vahvisti, että heitä ehkä kasvatetaan siihen suuntaan varoittelemalla, pelottelemalla ja ylisuojelulla.

Unohtaa ei sovi myöskään Pepeä ja Wilya, korttelin päässä asuvia kissoja, joiden eläkkeellä oleva isäntä jututtaa meitä aina, kun kävelemme heidän talonsa ohi ja pysähdymme silittämään lemmikkejä. Tänään kun tulin töistä kotiin, kuulin että lapsi oli soittanut leikkipuheluita Pepelle, jota ei ole nyt nähnyt useaan päivään. Saavuin kotiin suoraan lähikaupasta, jossa minulle kysymättä kerrottiin, mitä puoliso oli ostanut ja mitä ei ollut löytynyt (mansikoita, "Onko teillä niitä nyt enää yhtään kotona, no voi että. Perjantaina tulee kuorma.") 

Oman kerrostalomme naapureita emme silti vielä juurikaan tunne, mutta joidenkin heistä musiikkimaku ja ruokailuajat ovat kyllä käyneet jo selväksi, sillä keittiön ikkunasta leijailevat kilvan valkosipulin ja inkiväärin aromit ja Bob Dylanin ja Gunnareiden sävelet.

Eilen kävelimme kahdeksankaistaisen Panamericana Surin laitaa vuoristosta tulevien rekkojen pöllyttäessä katupölyä niskaamme ja tilasimme tuolit ruokailuhuoneeseen. Moottoritien varressa myydään jos jonkinlaista mööpeliä, ei välttämättä mitään ykköslaatua mutta edullisin hinnoin. Ainoa toiveeni oli, että tuolit olisivat puiset eikä niissä olisi kankaista istuinosaa, koska en halua antaa pölypunkeille yhtään lisää elintilaa. Tilasimme tuolit, kahdeksan euroa kappale, ja lupasimme maksaa kotiinkuljetuksesta neljä euroa. Tuolit luvattiin toimittaa seuraavana päivänä. Kuinka ollakaan, tuoleja tuotiin seitsemän sijaan kuusi, ja ne olivat viimeistelemättömiä, todennäköisesti hirveässä kiireessä kokoon kyhättyjä. Mies suostui maksamaan vain puolet hinnasta ja vaati myyjää tulemaan hiomaan ja muutenkin viimeistelemään tuolit. Iltayhdeksältä soi puhelin - myyjä oli tulossa meille töihin. Sen sijaan että olisin ärsyyntynyt, aloin ajatella, miten etuoikeutettua on saada olla kello yhdeksältä jos iltatoimilla sen sijaan, että jatkaisi vielä työpäivää kuten huonekalukauppias, joka sulkee puodin yhdeksältä ja lähtee sen jälkeen vielä kotikäynneille.   

Alakerran naapureiden vakoilu on helppoa keittiön ja makuuhuoneen ikkunoistata käsin, ja samasta syystä omiinkin ikkunoihin piti hankkia näköesteet. Kun kauppias saapui esittelemään valikoimaansa, hän kertoi meille, että taloyhtiössä sallitaan vain yksiväriset, hillityt verhot. Lopulta emme tilanneet verhoja tältä herralta vaan kävimme Gamarrassa ompelimossa, jossa hinnat olivat puolet tai vain kolmasosan siitä, mitä ensimmäisellä firmalla, mutta kankaat kuitenkin aivan samoja kiinalaisia. Verhot kolmeen ikkunaan ommeltiin muutamassa tunnissa ja toimitettiin meitä lähimpänä olevalle metropysäkille.