Kaikkea kummallista

Suomen sukulaistyttö kertoi työkavereistaan, jotka nostavat kohun jokaisesta asiasta, joka ei mene heidän päänsä mukaan tai on jotenkin outo ja kummallinen. Oudoksi ja kummalliseksi määritellään pienen kunnan vielä pienemmissä piireissä yllättävän moni asia. Näinhän ei tarvitsisi olla, ja omassakin lähipiirissä on syrjäisillä kotiseuduillaan ikänsä asuneita, joille muun maailman kotkotukset voivat olla hauskoja ja eksoottisia mutta eivät lopulta vie yöunia. He ajattelevat, ettei se oikeastaan heille kuulu, miten muut ihmiset asiansa hoitavat.

Kävellessäni rautakauppaan ostamaan haravaa ja niitä sellaisia saksia, joilla leikataan ruohotupsuja, aloin muistella Perun omituisuuksia, jotka sillä hetkellä ovat ylittäneet odotushorisonttini mutta joihin on sittemmin tottunut. Ensinnäkin on tapaus serkun tyttären poikien nimet. Vuoristossa asuva serkun tyttö oli meillä Limassa käymässä, ja tuolla reissulla huomasimme, että kappas, hän on antanut kummallekin pojalleen saman nimen, sanotaan nyt vaikka José Alejandro. Selitys on yksinkertainen: serkun tyttö vain pitää tuosta nimiyhdistelmästä niin paljon. Tarina ei kerro, saisiko mahdollinen kolmas poikakin saman nimen kuin veljensä. 

Se jonka mielestä marsujen syöminen on eriskummallista, ei ole varmaan kuullut sammakkomehusta, joka on ihan yleinen juoma toreilla. Huánucossakin olisi ollut mahdollista juoda mehua, jonka väitetään parantavan astman ja keuhkoputkentulehduksen, lisäävän seksuaalista halukkuutta ja antavan energiaa, mutta vastenmielisyys voitti uteliaisuuden. Ruokailuun liittyy myös monta muuta päiviteltävää asiaa kuten blogistanikin on saanut lukea. En nimittäin ehkä vieläkään ole päässyt yli siitä, että samalla aterialla pitäisi syödä 3/4-lautasellista riisiä JA perunaa. Lautasmalli ei ole vielä rantautunut maahan, ja salaatti on synonyymi parille tomaattisiivulle ja yhdelle salaatinlehdelle, joiden päälle ripotellaan suolaa ja puristetaan limettimehua. Useissa paikoissa salaatinlehti kannattaa jättää syömättä, koska on varsin todennäköistä, että herkempivatsainen sairastuu sen syötyään ripuliin.

Sitten on tietysti monta älytöntä asiaa, jotka liittyvät lapsen saamiseen ja vauvanhoitoon. Ensinnäkin kuka vain voi lompsia synnytyssairaalaan tervehtimään uunituoretta äitiä ja lasta piknik-eväiden kanssa, eikä henkilökunta pysäytä heitä vaan päinvastoin neuvoo oikeaan huoneeseen. On myös kummallista, jos tyttövauvalle ei laiteta korvakoruja jo klinikalla / sairaalassa tai vähintään heti kotiin päästyä. Pinkkeihin mekkoihin pukeutunutta lasta myös puhutellaan pojaksi ja hänestä käytetään maskuliinisia adjektiiveja, ellei hänellä ole korviksia. Vauvoille myytävistä tuotteista on jäänyt parhaiten mieleen eau de cologne, jolla arvatenkin peitellään kakanhajua tai muuta epämiellyttävää ominaistuoksua. Hajusteita myydään myös koirille, sillä kyllähän kuka tahansa nyt mieluummin halailee karhunvatukalle kuin märälle koiralle haisevaa turrea.

Liikenne, sepä vasta aihe! Ensimmäiset combit saapuivat maahan jo 70-ja 80-luvulla, mutta 90-luvun alussa Fujimorin valtakaudella niitä sai alkaa tuoda maahan vapaasti, ja määrä räjähti hurjaan nousuun. Vielä viime vuonna olin päättömästi kaahaavien combikuskien uskollinen asiakas, ja olen todistanut niin pieniä kolareita, läheltä piti -tilanteita, käsirysyjä kahden eri auton rahastajien kesken, kiihdysajoja, täysin holtitonta punaisia päin kaahaamista, huijausyrityksiä rahastajan rekisteröityä matkustajan vaalean ihonvärin, kovaäänisiä riitoja matkustajien kesken, kovaäänisiä riitoja matkustajan ja rahastajan kesken, kovaäänisiä riitoja rahastajan ja kuljettajan kesken, combin käytävällä kaatumisia äkkijarrutustilanteissa kuin niin tiukkaa sulloutumista autoon, että on ollut suoranainen ihme, että autosta on kukaan pysäkillä enää päässyt ulostautumaan.

Matkan varrella on tullut myös nähtyä katukeittiössä soppaa lammas sylissään syönyt nainen ja opittua, että on viisasta laskea aina vaihtorahat ja olla valmis taistelemaan kaksoishinnoittelua vastaan. On tavattu lääkäri, joka hyvästeli minut niin intensiivisellä ja pitkällä halauksella ja suukoilla, että en pystynyt selittämään sitä edes kulttuurieroilla. Yksi turhauttavimmista kokemuksista oli työpaikka, jossa palkka maksettiin kolme kuukautta myöhässä ja vain siksi, että mieheni oli hiillostanut palkanmaksusta vastaavia tarpeeksi kauan. Puhelinsoittoihin oli kulunut varmaan 15 % palkan suuruudesta. Pienistä ärsyttävyyksistä muistuu mieeen pikkukaupungin lääkärismies, joka kuultuaan olevani naimaton alkoi tivata, enkö edes suunnittele meneväni naimisiin ja arvosteli lyhyttä tukkaani.

Kaikesta on kuitenkin selvitty ja kummallisuudet yhä useammin naurattavat sen sijaan, että niistä olisi polttava tarve hermostua. Harmi vain, että kun uusiin asioihin tottuu, ne unohtaa kirjata muistiin, sillä pakko se on myöntää, että päivittelyn aiheet ovat usein myös hauskimpia puheenaiheita, oltiin Itä-Suomen syrjäkylillä tai suurkaupungissa.