Leikkaus 2

Viime viikolla tuli kuluneeksi tasan vuosi tapaturmasta, jonka ansiosta osaan liikkua kainalosauvoilla varsin sujuvasti. Nyt oli tullut aika kaivaa vasemmasta polvesta naulat tai miksi niitä metallikappaleita nyt kutsutaankaan, joita polveen oli tyrkätty polvilumpioleikkauksessa. 

Onnettomuuden jälkeen olin sukulaistädin suosituksesta löytänyt etevänoloisen traumatologin, joka sattuu ottamaan potilaita vastaan seitsemännen päivän adventistien omistamalla Good Hope -klinikalla. Alkuun tuntui kummalliselta käydä lääkärin vastaanotolla Jeesuksen kuvien keskellä, mutta äkkiä siihen tottui samoin kuin siihenkin, että klinikalla leivotaan ruisleipää, jossa ei kylläkään ole käytetty yhtään ruisjauhoja, ja valmistetaan keksejä ja rypälemehua. Vammani luonteen takia minua ei myöskään arveluttanut valita klinikkaa, jossa vietetään sapattia ja ollaan siten vajaamiehityksellä lauantaisin. 

Valitsin leikkauspäivän jo kesäkuussa ja ilmoitin sairausloman ajankohdan työnantajalle hyvissä ajoin. Traumatologi oli kertonut, etten voisi mennä töihin noin kuukauteen. Viikko ennen leikkauspäivää minun piti käydä antamassa veri- ja virtsanäyte, minkä lisäksi vaadittiin keuhkoröntgen ja käynnit keuhko- ja sydänlääkärillä. Alussa minulle oli epähuomiossa annettu aika neurologille, sillä ajanvaraaja sotki sanat neumología ja neurología, ja huomasin sekaannuksen vasta kotiin palattuani. Lääkäriajan peruminen ja uuden ajan varaaminen eri lääkärille ei onnistunut puhelimessa, joten minun piti asiakseen käydä klinikalla hoitamassa asia kasvotusten eräänä iltana töiden jälkeen. Liman ruuhkissa ei huvittaisi tehdä yhtään ylimääräistä reissua Mirafloresiin, ja taas kerran vannotin itselleni, että ensi kerralla pitää yrittää olla huolellisempi ja tarkistaa jo paikan päällä useaan kertaan, ettei työntekijä ole tehnyt virheitä.  

Koko viikon mutta etenkin tutkimuspäivän olin kohtalaisen kovassa flunssassa ja yskässä, ja vähän jännitti, ehtisinkö parantua leikkaukseen mennessä. Itse asiassa oli oivallisen sydänlääkärin ansiota, että hain sairauslomaa seuraavaksi päiväksi, jotta saisin levätyksi ja alkaisin parantua. Tuo lääkäri katseli minua ilkikurinen virne naamallaan, kun selitin 12-tuntisista työpäivistä ja vaikeudesta löytää aikaa levätä, että ehtisin parantua. "Miksi teet töitä kipeänä?" hän kysäisi ja sai minut ymmärtämään, ettei siinä ollut yhtään mitään järkeä. Jäin tutkimusten jälkeen odottamaan, että pääsisin vielä yhden lääkärin pakeille ja voisin pyytää päivän sairauslomaa.

Seuraavana aamuna, sairauslomapäivänäni, minun piti käydä traumatologin vastaanotolla juttelemassa tutkimustuloksista, ja samalla olin ajatellut kysellä jotain leikkauksen yksityiskohdista, jotka olivat minulle vielä hämärän peitossa. Olin kyllä käynyt lääkärini vastaanotolla silloin tällöin, ja polvesta oli otettu toukokuun lopussa myös röntgenkuva jonka mukaan kaikki oli erinomaisen hyvin, mutta miehestä oli vaikeaa nyhtää tietoa irti. Ehdin kysyä yhden kysymyksen, kun hän jo alkoi liikehtiä sen oloisena, että minun oli aika lähteä ja antaa tilaa muille potilaille. Varmasti lääkäri oli ja on alallaan hyvin taitava, mutta hän ei ainakaan minun seurassani ollut sitä lääkärityyppiä, jolle tulisi mieleen kysyä potilaalta, oliko tällä kysymyksiä. 

Laitoin miehen soittamaan ja kysymään, mihin aikaan minun pitäisi mennä klinikalle, sillä minulla oli vaikeuksia ymmärtää lääkärin erikoista murretta puhelimesssa. Lääkäri totesi miehelleni, että mitään leikkausta edeltävää lääkärikäyntiä ei enää tarvittaisi, koska tutkimusten perusteella olin täysin terve ja valmis leikkaukseen. Miehen kysyessä lääkärintodistuksesta, joka minun oli käsketty viedä työpaikalle ENNEN leikkausta, lääkäri kehotti tulemaan vastaanotolle heti - ja löi luurin miehen korvaan.

Jätin aamupalan kesken ja tilasin taksin. Klinikalla kesti aikansa, että pääsin juttelemaan hoitajalle, joka palveli potilaita lääkärin vastaanottohuoneen ulkopuolella. Koska minulla ei ollut etukäteen varattua aikaa, tiesin joutuvani odottamaan kauan, sillä potilaita oli niin paljon, ettei meille kaikilla riittänyt istumapaikkoja. Hoitajan kanssa juteltuani minulle selvisi se, mitä olin jo kotoa lähtiessä ounastellut - ei ollut mitään takeita, että lääkärillä olisi aikaa minulle. Olin muutaman kerran jonottanut kaksi tuntia tai vähän yli. Se on ihan mukavaa, jos sattuu saamaan istumapaikan ja on ottanut riittävästi työpapereita mukaan. Kerran olin kahden tunnin jonottamisen jälkeen lähtenyt pois, koska hoitaja oli todennut, ettei tohtorin aika riittäisi. 

Eräs omien sanojensa mukaan neljä tuntia vuoroaan odottanut nainen tuli avukseni ja ehdotti, että hakisin jonkin virallisen lappusen, jossa kerrotaan leikkauspäivämäärä, sillä oli järjetöntä jäädä odottamaan koko päiväksi. Päätin noudattaa ohjetta, sillä flunssa ei tykännyt ajatuksesta jäädä seisoskelemaan vetoisaan vastaanottotilaan, ja olin aika varma, että työnantaja suostuisi odottamaan paperia leikkauspäivää seuraavaan päivään saakka, kunhan selittäisin tilanteen.  

Leikkauspäivää edeltävänä päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, minun piti käydä vielä anestesialääkärin juttusilla. Se oli ihan läpihuutojuttu ja flunssakin oli jo hiipumaan päin, joten en pelännyt leikkauksen lykkäämistä. Kun olimme lähdössä klinikalta, keksin vielä varmistaa, olihan leikkaus iltakahdeksalta. Vastaanoton hapan nuorimies totesi, että leikkaus on iltakymmeneltä. Mitä ihmettä, ajattelin. Taas juostiin selvittelemässä asiaa ja kävi ilmi, että leikkaukseeni osallistuva toinen kirurgi oli halunnut siirtää leikkausajan. Hänelle oli vannotettu, että hänen pitäisi muistaa informoida minun traumatologiani - ja potilasta. En tiedä, oliko selitys sellainen hätävalhe, jollaisia kuulen täällä joka viikko milloin kenenkin suusta, mutta ei sillä ole mitään väliä. Sihteeri sai traumotologini langan päähän, ja tämä sanoi, että vaihdetaan leikkausaika takaisin kahdeksaksi.

Maanantaina olin odottelemassa vuoroani tuntia ennen h-hetkeä kuten minua oli neuvottu, mutta aikataulu oli myöhässä ja leikkaus alkoi vasta yhdeksän pintaan. Vaihdoin leikkauksessa käytettävän kaavun ylleni vessassa, hyppäsin pyörätuoliin ja minut käärittiin huopaan. Hieman ennen kuin hoitaja lähti kärräämään minua saliin, traumatologi kysyi, kumpi polvi pitää operoida. Mietin, että lääkärillä on selvästi astetta rankempi huumorintaju.

Pyysin, että leikkaus tehtäisiin paikallispuudutuksessa eikä selkäydinpuudutuksessa, ja kirurgi suostui pyyntööni. En halunnut jäädä klinikalle yöksi ja tahdoin päästä kotiin mahdollisimman pian, ja jos selkäydinpuudutus ei ollut ainoa vaihtoehto, en todellakaan aikonut valita sitä. Leikkaus oli ohi ennen kuin tuntui edes alkaneenkaan, mistä voi varmaan kiittää rauhoittavia, jotka virtasivat suoneen. Leikkauspöydällä maatessani mietin, että aika kauas on kyllä tultu niistä ajoista, joina vielä kärsin leikkauskammosta ja jännitin lääkärikäyntejä. Siedätyshoito yhdistettynä siihen, että minulla on perulaisista sairaaloista ja klinikoista varsin myönteisiä kokemuksia, todellakin auttaa.

Kaksi tuntia leikkauksen alkamisesta keplottelin itse vaatteet ylleni ja astuin pyörätuoliin, jolla minut kärrättiin taksille. Lääkkeiden ansiosta autoon istuutuminen ei sattunut oikeastaan yhtään. Edellisen leikkauksen jälkeen tämä olisi ollut se kaikkein kammottavin kokemus: autoon suorin jaloin survoutuminen ja sieltä nousu ilman, että huusi tuskissaan. Hauskaa oli sekin, että nyt minulle oli määrätty - tosin vain kahden päivän ajaksi - särkylääkettä tupla-annos viimekertaiseen verrattuna. Kuitenkin kipu oli aivan mitättömän pientä.

Toinen sairauslomaviikko alkoi tänään, ja vähitellen tässä alkaa päästä siihen tilaan, ettei työsähköposteja enää tipahtele entiseen tahtiin eivätkä työasiat siksi myöskään rasita päätä. Hullummassa kunnossa ei ole myöskään polvi. 

Näkymä merelle klinikan näköalakahvilasta

Tenniskentät ja näkymä toiseen suuntaan

Kahvilassa on tarjolla klinikkasapuskaksi varsin hyvää ja silti terveellistä ruokaa