Perusta kuuluu: 21 tuntia bussissa 9-kuukautisen kanssa

Minulle on tärkeää, että ihmiset, joiden kanssa elän, ovat hyviä matkakumppaneita. Heti kansallispäivälomaa seuranneena viikonloppuna testattiin perheen pienimmän soveltuvuus reissukaveriksi, ja kävi aivan kuten odotinkin: hän oli aivan huippu! Hitaan matkustamisen ystävänä arvostan suuresti sitä, että oma lapsi ei näyttäisi olevan moksiskaan loputtomasta bussissa istumisesta.

Miehen ystävä oli menossa naimisiin Oxapampassa, ja meidät oli kutsuttu juhliin jo liki vuosi sitten. Arvoimme lähtöämme kuitenkin vielä heinäkuussa, kunnes toiminnan naisena varasin hostellin ja pyysin miestä huolehtimaan kuljetuksesta. Se ei ollutkaan aivan läpihuutojuttu, sillä useimmilla Liman ja Juninin maakunnassa sijaitsevan Oxapampan väliä liikennöivillä bussifirmoilla ei ole kunnollisia nettisivuja, ja netissä annetut puhelinnumerotkin ovat usein vääriä. Lopulta saimme kuitenkin liput kotiin kuljetettuina ja perjantai-iltana noin puoli kymmenen aikaan (vain puoli tuntia myöhässä) pääsimme liikkeelle Movil Toursin hienolla laminaattilattiaisella bussilla.

En ole mikään bussissa nukkumisen mestari, vaikka viime vuosina olosuhteiden pakosta olenkin siinä touhussa jo vähän kehittynyt. Kun kahta vierekkäistä penkkiä miehitti tai naisitti kolme henkeä, yöunet sai unohtaa. Juniori sen sijaan nukahti helposti heti iltapalamaidon jälkeen, kesken umpisurkean dubatun tusinaleffan, eikä heräillyt yöllä kitisemään tai valvomaan. Ennen nukahtamista piti kuitenkin saada flirttailla muiden matkalaisten kanssa. Vieraille lirkuttelu oli alkanut jo bussiasemalla, jossa tyyppi haki katsekontaktia kaikkiin ja päätyi lopulta juttusille syvemmälle sademetsään matkalla olevan naisen ja tämän äidin kanssa.

Yö kului valvoessa yllättävänkin nopeasti. Kerran pysähdyimme, sillä käytävän toisella puolella istuneen vanhan pariskunnan piti päästä isommalle hädälle tien reunaan. Bussien vessoissa kakkiminen on ehdottomasti kielletty, vaikka epäilenkin monien matkustajien rikkovan kieltoa. Mutkaisilla teillä monille iski paha olo, ja mieskin oli hätää kärsimässä. Bussi-isäntä kiikutti muovipusseja oksenteleville matkalaisille, Serpentiinitie oli monille liikaa. Sieltä täältä kuului kakomisen ääniä pitkälle aamuun saakka, ja kun lähdimme autosta, mies kommentoi, että kylläpä täällä haisee pahalta. Onneksi olin itse flunssassa enkä haistanut mitään. Lääkkeiden ansiosta vuoristotautikaan ei vaivannut, vaikka korkeimmillaan kävimme 4 818 metrissä.

Pikkutyyppi heräsi aamulla hieman normaalia kello seitsemää aikaisemmin mutta oli aivan hiljaa eikä häirinnyt ketään, Raotin verhoa ja annoin hänen ihailla vuoristoisen sademetsän maisemia, jotka sykähdyttävät itseäni tässä maassa kaikkein eniten. Tien laidassa myytiin hedelmiä ja kananpojat juoksentelivat äitinsä perässä. Hihkuin innosta kuin lapsi ja selitin miehelle, mitä kaikkea ikkunasta näkyi.

Noin kaksi ja puoli tuntia myöhässä saavuimme Oxapampaan, joka tunnetaan hunajastaan ja salskeista, vaaleista asukkaistaan, joilla on juuret Itävallassa ja Saksassa. Olimme perjantai-iltana vaihtaneet pari sanaa edessäni matkustaneen oxapampinon kanssa, ja nyt tämä mies, Coco nimeltään, huomasi meidän empivän miten lähteä kohti hostellia, ja tarjoutui opastamaan meidät kävellen perille. Leppeässä vesisateessa lähdimme raahustamaan kohti pikkukaupungin keskustaa ja vedimme raikasta, puhdasta ilmaa pölyisiin suurkaupunkikeuhkoihimme. Cocon kertoillessa kaupungista saavuimme keskusaukiolle (Plaza de Armas), joka löytyy jokaisesta perulaiskaupungista. Hostelli sijaitsi aivan sen laitamilla.

Olimme reilusti etuajassa liikkeellä, mutta saimme jättää matkatavarat säilytykseen siksi aikaa, kun kävimme nauttimassa edullisen ja runsaan aamiaisen lähistön kuppilassa. Liman hintatasoon tottuneelle lasku oli iloinen yllätys. Vaikka ei ollut vielä check-in-aika, saimme käyttöömme väliaikaisen huoneen siksi aikaa, kun odotimme oman huoneemme siivoamista. Televisiosta pystyi katsomaan olympialaisia ja ikkunasta vuoria. Päätin, etten halua palata Limaan. Kauan ei tarvinnut odotella, kun pääsimme omaan huoneeseen, Mies vaihtoi vaatteet ja lähti kaverin häihin Plaza de Armasin vastapäisellä nurkalla sijaitsevaan puukirkkoon, jossa kuulemma asuivat sekä Jumala että piru sulassa sovussa. Me naiset aloimme nukkua, sillä pikkutyypin lisäksi mullakin alkoi olla virta lopussa, ja väsyneenä epäsosiaalisuuteni vain korostuu eikä puhettakaan, että olisin halunnut lähteä ihmisten ilmoille.

Paria tuntia myöhemmin lähdimme yhdessä kävellen kohti juhlapaikkaa. Koska oltiin pikkukaupungissa, juhlatalo oli tietysti aivan kivenheiton päässä. Perillä meitä odottivat miehen alakouluaikaiset ystävät ja pachamanca, joka syötiin käsin. Aurinko helli. Maisematkin toivat mieleen Alpit, eivät vain vaaleat ihmiset ja siellä täällä vastaan tulleet saksankieliset sanat. Ruoka oli hyvää, ja sen syötyämme kiirehdin muiden naisten tavoin ryöväämään jälkiruokapöytää, jolle oli lastattu pieniä leivonnaisia ja konvehteja. Periperulaiseen tapaan jälkiruoka tarjoiltiin ilman kahvia, mikä tuntui tavallistakin omituisemmalta Oxapampassa, olimmehan lähellä erittäin laadukkaan Villa Rica -kahvin viljelymaita.

Kun olimme syöneet, lähdimme käymään hostellilla ja palasimme juhlapaikalle illan alkaessa hämärtyä. Ohjelmassa oli tanssia, olutta ja chilcanoja. Pikkutyyppi viihdytti miehen ystäviä ilveilyllään ja teki omia tanssiliikkeitään. Suhteellisen aikaisin lähdimme kävelemään takaisin hostellille, sillä tiesimme edessä olevan aikainen herätys, ja minun piti ehtiä tehdä töitä ennen kotiinlähtöä. Kävin kotimatkalla hakemassa pizzaa ja pastaa kaupungin "italialaisesta ravintolasta", jossa itse asiassa työskenteli italialainen kokki liettulaisen tarjoilijana työskentelevän tyttöystävänsä kanssa. Pariskunta oli asunut muutaman kuukauden Oxapampassa ja viihtynyt hyvin. Liman suurkaupunkimeininki ei kuulemma houkutellut yhtään.

Sunnuntaiaamuna muu perhe lähti syömään aamiaista miehen ystävien kanssa, kun minä pakkasin reppuun kameran ja nipun oppilaiden kirjoitelmia ja lähdin nauttimaan aamiaista pitkän kaavan mukaan lähikahvilaan. Parin maitokahvin, mehun ja hunajaletun jälkeen iso nivaska tekstejä oli korjattu ja lähdin valokuvakierrokselle. Plaza Armas uinui sunnuntairauhassaan, mutta viereisen palolaitoksen miehet ruiskuttivat vettä toistensa päälle. Kävin ottamassa kuvia katutaiteesta ja saksankielisistä kylteistä ja istuskelin puiston penkillä. Kaikkialla oli rauhaisaa eikä perulaisille kaupungeille tyypillistä autojen tai mototaksien melua ollut missään. Kukaan ei yrittänyt kaataa minua kumoon, kun ylitin kadun.

Lounasta söimme koulukavereiden luona ennen kuin lähdimme ostamaan hunajaa ja muita Limaan viemisiä. Aika uinuvassa pikkukaupungissa läheni uhkaavasti loppuaan ja paluu talviseen pääkaupunkiin odotti. Vaikka tiedän, että pohjimmiltani olen sopivan levoton nauttimaan suurkaupungista, joka tarjoaa loputtomasta vaihtoehtoja, valehtelisin jos väittäisin, ettei minua kiehtoisi ajatus hitaammasta elämästä ja vähemmästä ärsyketulvasta.

Kotimatkan nukuin hyvin, ja vaikka saavuimmekin tihkusateiseen Limaan myöhässä, ehdin silti taksilla työpaikalle kolmea varttia ennen ensimmäistä oppituntia. Myöskään lapsi ei osoittanut kyllästymisen merkkejä ja nukkui erinomaisesti. Jo samana päivänä päätin, että seuraavaksi haluaisin Pozuzoon, joka on vielä Oxapampaa pienempi ja keskieurooppalaisempi paikkakunta keskellä Perua.