Ensinnäkin meillä on viikon päästä lauantaina pakollinen työpäivä, ja kaksi peräkkäistä kuusipäiväistä työviikkoa tuntui kohtuuttomalta. Toiseksi tulin tarkistaneeksi, montako tuntia meidän pitäisi viikoittain työskennellä. Vain 48, ei yhtään sen yli. Laskelmieni mukaan teen joka viikko töitä yli 50 tuntia, useimmiten noin 55, josta noin 15 tuntia kotona. Tiedän, että moni teistäkin tekee enemmän, joten ei tämä ole poikkeuksellisen paljon. On se silti reilusti yli 48 tunnin, jota enemmän meidän ei kuulemma pidä työskennellä. Ylitöistähän ei kukaan maksa yhtään mitään.
Havaittuani taas kerran sen, ettei työ tekemällä lopu eikä kukaan kiittele, vaikka paiskisin niitä päivät ja yöt läpeensä, olen koettanut asettaa rajoja. Kukaan ei sitä puolestani tee, eikä kukaan tiedä, missä vaiheessa jaksamiseni rajat alkavat tulla vastaan. Valitettavasti työhyvinvointi ei ole asia, josta työnantajapuoli kantaisi minkäänlaista huolta, sillä työntekijät ovat aina korvattavissa uusilla. Tämän koimme valitettavasti tällä viikolla, kun eräs kollega lopetti.
Vaikkei omalla työpaikallani meno olekaan aivan hurjimmasta päästä, minut pysäytti eilen anopin juttu entisistä veroviraston työntekijöistä, jotka paloivat loppuun ja kiikutettiin ylirasittuneina sairaalaan mutta jotka palasivat sorvin ääreen heti kun pääsivät taas tolpilleen. He kuvittelivat, ettei heillä ollut vaihtoehtoja, ettei mikään muu työpaikka heitä palkkaisi. Tämä on parasta, mihin voin yltää. Kuulostaa melkein samalta kuin väkivaltaisessa parisuhteessa elävän, täysin nujerretun ihmisen luulo, ettei kukaan muukaan häntä huolisi, joten parasta vain jatkaa elämistä nykyisen puolison kanssa.
Monille perulaisille on leimallista nöyryys, mukautuminen auktoriteetin vaatimuksiin. Tietysti on heitä, jotka vähät välittävät ja jotka tekevät asiat oman päänsä mukaan, mutta väittäisin opetusalalla työskentelevien tuttavieni olevan enemmän tuota alistuvaista, tunnollista sorttia. Kun pitää lyhentää asuntolainaa tai maksaa korkeaa vuokraa, hoitaa lasten hoito- tai koulumaksut jne., ei siinä ensimmäiseksi tule mieleen alkaa harata vastaan, kun esimiehen vaatimukset alkavat kuulostaa kohtuuttomilta. Kollegani teki töitä koko pääsiäisloman ja palasi maanantaina töihin väsyneempänä kuin lähti. Liian paljon työntekijät kaikkialla maailmassa koettavat täyttää kovat vaatimukset vaikka hammasta purren, sosiaalisen elämänsä, harrastuksensa ja pahimmillaan mielenterveytensä uhraten.
Kun kerroin "lintsaavani" töistä, ystävä kannusti minua siihen ja kertoi ylitöiden olevan suuri terveysriski. Liiallinen työnteko itsessään usein aiheuttaa stressiä, vaikkakaan ei tietenkään aina. Lisäksi tunnollinen työmuurahainen laiminlyö ajanpuutteen ja väsymyksen vuoksi liikunnan harrastamisen, ei ehdi ajatellakaan terveellistä ruokavaliota eikä pysähtyä. Pysähtyminen ja joutilaisuus on se, mitä me tarvitsisimme paljon enemmän. Luovuudesta ja hyvinvoinnista voi vain haaveilla, jos koko elämä on pelkkää minuuttaikataulua.
Tiedostettuani, että minulla on ongelma, koetan seuraavaksi opetella sanomaan ei kohtuuttomille vaatimuksille. On suuri karhunpalvelus kaikkia työntekijöitä kohtaan joustaa niin kauan, kunnes ainoa ulospääsy stressaavasta tilanteesta on irtisanoutua. En halua, että vaatimusten esittäjät pääsevät kuin koira veräjästä ja irtisanoutujat leimataan heikoiksi. Minua rohkaisee se, että tiedän tämän olevan vain yksi työpaikka pitkällä listallani, eikä minulla ole samanlaisia paineita miellyttää kuten paikallisilla opettajilla. Ulkomaalaista myös kuunnellaan herkemmin, näin uskoisin.
Miten te olette oppineet panemaan hanttiin ja rajaamaan työtä?
Hieno teksti!
VastaaPoistaTyöyhteisökouluttaja puhui sisäisistä pakoista. Tyyppi on ottanut itselleen asioita, jotka hän hoitaa, vaikka kukaan ei ole määrännyt. Tyyppi kokee ne velvollisuudekseen.
Sama pätee työtä ylipäätään. Sisäisestä pakosta tulee usein tehtyä asioita, jotka eivät olisi välttämättömiä. Palkka juoksee vaikka minä en juoksisi.
Lapsi oppii, vaikka minulla ei ole minuuttiaikataulu. Lapsi oppii, vaikka toisinaan vetäisen ovenkahvaa. Sama palkka tulee hienosta opetusperformanssista ja ovenkahvatunnista.
Se on vähän laittanut miettimään ja vetämään rajoja.
Koetan työpäivän aikanakin ottaa rennosti hetkittäin. Muistaa hupsutella lasten kanssa, pitää taukoja, siirtää asioita seuraavaan päivään ja jättää osan tekemättä.
Koetan jaksottaa työt alkuviikkoon ja pitää loppuviikon työpäivät lyhyempinä.
Haastavaahan työstä irrottautuminen toisinaan on (ollut) . Sitä on niin kokonaisvaltaisesti mukana, että olen koettanut opetella irrottautumista. Illalla ei tarvitsisi ajatella tyäasioita.
Silti on vielä paljon opettelemista työajan rajaamisessa.
Tärkeintä on löytää itselleen sopivat tavat ja rajat, omaa jaksamista kuunnellen.
Toivottavasti sinäkin löydät tavat rajata työtä ja rentoutua.
Voi kiitos, fiksuja pohdintoja sulla taas kerran.
PoistaTuo on niiiiin totta, että sitä tunnollisena ihmisenä ottaa hoitaakseen asioita, joita ei edes olisi pakko tehdä. Itse koetan oppia ennakoimista ja priorisointia. Mitä on pakko tehdä nyt, mitä voin jättää toiseen päivään. Sitten pitää opetella unohtamaan se huomiselle jätetty asia eikä vatvoa ja ahdistua ennakkoon. Se se nimittäin vasta ahdistaakin, kun koettaa tehdä kaiken keskeneräisen kerralla alta pois ja huomaa, ettei ehtinyt koko viikonlopun aikana hengähtää ja olla läsnä läheisilleen. Ne työt kun eivät oikeasti mihinkään tekemällä lopu, ja harva asia on niin tärkeä, että se pitäisi tehdä juuri nyt.
Jatkuva ylikuormitus myös näkyy niin selvästi siinä, miten on oppilaiden kanssa. Pinna kiristyy, ei jaksa hupsutella, huumori katoaa. Kaikkien olisi hyvä välillä ottaa vähän rennommin, myös oppilaiden, joista ahkerimmat ovat tällaisessa koulujärjestelmässä kyllä erittäin ylikuormitettuja hekin. Koulun ja vanhempien vaatimukset ovat todella kovat, ja omat kouluajat kyllä tuntuvat varsinaiselta rentoilulta tähän menoon verrattuna. Läksyjä on paljon, vuoden aikana luetaan jo alakouluaikana neljä englanninkielistä romaania ja espanjankieliset siihen päälle, kirjaesitelmät pitää tehdä kotona, on puheenpitokilpailua (johon valmistaudutaan omalla ajalla), koulunäytelmää vieraalla kielellä, valtakunnallisia ja kansainvälisiä kokeita... Kun valtaosa lapsista vieläpä iltapäivisin harrastaa urheilua, shakkikerhoa tms. koululla, monilla on iltaisin yksityisopettajat matematiikassa ja englannissa jne., yhtäkkiä ei enää tunnukaan niin ihmeelliseltä, että samaan yhtälöön kuuluu myös ahkera lasten terapiaan laittaminen.
Tärkeä teksti. Rajojen asettamista tarvitaan kaikkialla ja työelämä lienee se raadollisin paikka monelle. Tuo väkivalta oli vertauskuvana osuva, pelottavan totta.
VastaaPoistaOma tavoitteeni työssä on ollut se, että teen sen, mikä oikeasti tuo lisäarvoa ja tulosta tehtävässäni. Yritän fokusoida olennaiseen ja muun voin unohtaa. Uskon, että tuo on myös asia, joka hyvässä johtajuudessa korostuu, samoin kuin tuloksellisuudessa. Kun uskalletaan kääntää katse tunneista tuloksiin, asenne muuttuu. Mutta eihän se toki ole yhtä helppoa. Helpompaa on lukea työtuntien lukumääriä kuin sitä, mitä niiden aikana saadaan aikaan. Puhumattakaan niistä tunneista, joissa tekemättömyys tai hidastaminen toisivat itse asiassa lisää tehoja niihin oikeisiin työtunteihin.
Rajojen asettaminen ja oman hyvinvointinsa suojeleminen on myös teema, jossa mun mielestä aikuisten tulee näyttää mallia lapsille. Ehkä enemmän perheissä, mutta miksei kouluissakin. Sillä oman kulttuurimme ja perheen mallien kanssahan mekin taistelemme. Enkä halua jatkaa tätä työlle nöyristelyn kulttuuria enkä olla luomassa uraa sille, että seuraava sukupolvi on alistuva ja auktoriteetin tossun alla. Unohtaen oman hyvinvointinsa.
Toki ymmärrän realiteetit ja oman pienuuteni, mutta toisaalta, isot muutokset tapahtuvat pala kerrallaan ja hitaasti. Kliseisesti, pienin jutuin yrittää olla se muutos, jonka haluaa maailmassa nähdä.
Kiitos kommentista. Luin sen tuoreeltaan pariinkin kertaan - ja myöhemmin unohdin vastata.
PoistaPuhut fiksusti hyvästä johtajuudesta. Minustakin tärkeää on tuloksellisuus ja olennaiseen keskittyminen. Aivan liikaa näperrellään ei niin tärkeiden detaljien parissa ja kuormitetaan itseä niillä, jolloin olennaisuuksiin jää entistä vähemmän aikaa.
Se tässä jatkuvassa työnteossa tai vähintään työn ajattelussa todella ärsyttää, että tiedän jälkikasvun voivan omaksua tämän mallin. Saman mallin olen minä aikoinaan saanut lapsuudenkodista, jossa isä teki pienyrittäjänä pitkiä päiviä lomia ja viikonloppuja viettämättä. Tietenkin teininä kapinoin vannomalla, että minulle työnteko ei tule olemaan elämän ykkösjuttu, mutta näihin tilanteisiin usein vain ajautuu. Ei niitä tietoisesti valitse.
Tähän ei ole oikein mitään lisättävää. En myöskään ole oppinut rajaamaan, hanttiinkin olen pannut vain kerran, ja fyysisen väsymyksen tultua vastaan 100-tuntisen työviikon jälkeen (sain tukea ja vapaan iltapäivän, mutta myöhemmin piilokuittailua). Olet niin oikeassa pysähtymisen ja joutilaisuuden suhteen! Oma joutilaisuuteni on nykyään ihan vääränlaista, kännykällä räpläämistä tai telkkarin katsomista. Teininä tein sellaisiakin että menin rantaan kuuntelemaan luonnon ääniä tai katsomaan auringonlaskua. Taisin olla viisaampi silloin.
VastaaPoistaEi se luonnon ääreen hiljentymään lähteminen mitään yksinkertaista olekaan, jos tekee järjettömästi töitä ja asuu suurkaupungissa, josta ei noin vain luontoon mennäkään. Sekin pitää paikkansa, että ollaan varmasti oltu tässä mielessä viisaampia nuorina. :)
PoistaVoi hyvänen aika noita sun työtunteja. Hiljaiseksi vetää. Ymmärrän, että vaikkei olisi yhtään vapaa-aikaa, rankankin työtahdin kestäisi, jos edes saisi nukkua kahdeksan, yhdeksän tuntia yössä, mutta eihän tuollaisella tahdilla jää aikaa edes nukkumiseen, jos stressiltä nyt unta saakaan.
Tosi hyvä kirjoitus! Kuulostaa kyllä rankalle niin oppilaiden kuin opettajienkin elämä!! Onko kyseessä yksityiskoulu?
VastaaPoistaKyllä, yksityiskoulupa hyvinkin. Yksityiskouluissakin on kyllä valtavia eroja. Ystäväni opettaa englantia eräässä, jossa on ollut sähköt poikki viikkoja, jossa harvat tietokoneet ovat 90-lukulaisen oloisia ja koko koulussa on käytössä yksi televisio.
Poista