It's Not You, It's The System

Minulla on lupa lähteä työpaikalta jo puoli kolmelta, tuntia ennen kuin muilla. Perjantaina kello 15:55 toiset ovat kadonneet ympäriltäni mutta minä istun vielä opettajainhuoneessa edessäni pino isoja vihkoja, joita en tahdo raijata kotiin polkupyörällä. Haluan saada luku-urakan päätökseen ja lähteä vasta sitten. Lisäksi haluan kuulla, mitä talossa kymmenen vuotta työskennelleellä kollegalla on sanottavana, kun kerron hänelle, miksi jumitan työpaikalla tähän aikaan enkä lähde kotiin jatkamaan työntekoa.

Kollega oli aloittanut työt koulussamme aikaan, jolloin hänen lapsensa olivat varhaisteini-iässä, ja koko vuoden hän oli tuntenut laimilyövänsä heitä. Hän oli raahautunut kouluvuoden läpi zombiena, jolla ei ollut aikaa mihinkään muuhun kuin työntekoon, eikä oikein kunnolla siihenkään. Loputon määrä yksityiskohtia, tunne ettei mihinkään ehdi paneutua kunnolla. Ja entä oppilaat ja työrauhaongelmat... No, tiedänhän minä. Mikään ei tunnu muuttuneen. Tuon uuvuttavan vuoden jälkeen kollega ei ole enää ollut samoissa vaativissa tehtävissä vaan saa tehdä koululla hommia osa-aikaisesti. Rutkasti vähemmän palkkaa ja vastuuta mutta aikaa - elämä. "Ei vika ole sinussa, kuten se ei ollut silloin minussa. En minä ollut laiska! Se on tämä järjestelmä, jossa pilkutarkat kurssi- ja tuntisuunnitelmat, rekisterit ja dokumentit ovat tärkeämmässä osassa kuin opettaminen."

Minä tiedä, ettei syy ole minun, En ole laiska enkä edes hidas, vaikka sorrunkin välillä perfektionismiin. Laiska ei ole sekään kollega, joka nukkuu jo toista vuotta vain neljä tuntia yössä ja puskee eteenpäin lääkkeiden voimalla. Hän lopettaisi, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Muutokseen hän ei selvästikään usko, koska en kuule hänen koskaan protestoivan kohtuuttoman työtaakan takia. "Mitä me voisimme tehdä?" kysyy toinen kollega, joka on tullut paikalle flunssaisena ja lievässä kuumeessa, antibioottikuurilla. 

Kun eräänä aamuna kävelen käytävällä puuroisiin ajatuksiin uppoutuneena, törmään kolmanteen kollegaan. Jotenkin tulee puheeksi työstressi ja selviää, että olemme molemmat heränneet edellisyönä yhden kahden maissa valvomaan ja murehtimaan tekemättömiä töitä. "Ja ajattele, olen ollut täällä töissä vasta muutaman viikon!" hän sanoo päätään pyörittäen ennen kuin jatkaa matkaa puolijuoksua. 

Otin jatkuvat ylityöt ja työn kuormittavuuden puheeksi viikko sitten. Ensin lähestyin lähiesimiestä sähköpostilla, mutta alkuviikosta istahdimme juttelemaan. Hän tuntui ottavan sanani vakavasti ja kiittikin siitä, että avauduin. Sanoin, etten voi alkaa valvoa öitäni työn takia. Perhe kärsii, terveys kärsii, ja alan kohta olla työpaikallakin yksi känkkäränkkä, joka näyttää koko ajan hapanta naamaa ja valittaa. Tuntuu, että viestini ei kuitenkaan ihan täysin mennyt perille. Esimerkiksi työajoista meillä on selvästi hyvin erilainen näkemys samoin kuin siitä, onko tässä työssä tarkoitus voida pitää vapaapäiviä. Tilannehan on aika huvittava, sillä kuten jokainen kanssani asunut tietää, minulla on ikävä taipumus työnarkomaniaan enkä edes ole kokonaan vapaiden viikonloppujen perään. Jokin kohtuus olisi työnteossakin kuitenkin oltava, eikä tavoitteiden täyttämisen pitäisi olla viikonloppu-, ilta- ja yötöistä kiinni. 

Tänään juttelimme uudestaan ja minulle luvattiin apua asiassa, jonka olin sanonut olevan liian aikaavievä ja stressaava. Ehkä vähitellen pääsemme jonkinlaiseen kompromissiin ja välimallin ratkaisuun, jossa aikaa voisi siirtää suunnittelusta opettamiseen ja koettaa saada järjestettyä vapaatakin. Ehkä. Vielä en ole täysin vakuuttunut vaan tiedän, että minun on jatkossakin oltava jämäkkä ja riittävän itsekäs. Tilannetta helpottaisi huomattavasti, jos saisin työkaverit samaan rintamaan, mutta tarpeen tullen voin taistella kyllä itseksenikin.

Joutilas hetki ajalta, jolloin tein töitä 7.30-22 ja päätin tänä nimenomaisena lauantai-iltana kerrankin valita ystävät ja vapaa-ajan enkä työpapereita 

Sunnuntaiaamujen maisema, jota tapasin tuijotella kahden tunnin aamiaisella aikana, jolloin tuskailin sitä, ettei ollut töitä