Mitä jää käteen vuodessa?

Noin kahden viikon päästä lähdemme Suomeen. Kummallista kyllä en varsinaisesti vielä intoile matkasta puhumattakaan siitä, että laskisin päiviä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jokainen soluni odottaisi pääsyä Suomen kamaralle, jossa saan nähdä tuttuja ihmisiä, syödä kotoista ruokaa ja kirmata takaisin luontoon. Ehkä minua jännittää liikaa se, miten selviän Charles de Gaullen pahamaineisesta lentokentästä eksymättä matkalla terminaalilta toiselle. Olen kuullut sen verran monta kauhutarinaan kentän ranskalaisesta epäloogisuudesta, että aion piirtää itselleni kartan ja kirjoittaa tarkat ohjeet etukäteen. Vaikka Peru on muuttanut säntillistä luonnettani suurpiirteisen rennompaan suuntaan parin piirun verran, lentokenttiin ja lyhyisiin vaihtoihin valmistaudun edelleen ennalta. Improvisointi tiukassa tilanteessa ei ole vahvuuksiani, vaikka täällä opinkin sitä pikkuhiljaa.

Kaiken kaikkiaan koen oppineeni ja muuttuneeni vuoden aikana valtavasti. Vaikka perulaisella mittakaavalla olen ylikireä neurootikko, hyvin moniin suomalaisiin verrattuna alan olen tavallisen suruton veikko. Joka päivä opin himpun verran lisää kaaoksessa elämistä ja epämukavuuden sietämistä. Alan hyväksyä sen, ettei tulevaisuudessa monikaan asia ole omissa käsissäni, joten miksi sressata ja ratkoa edessä mahdollisesti siintäviä ongelmia etukäteen. Tiedän, että Suomessa elämäänsä pystyy suunnittelemaan jossain määrin, mutta tässä muuttuvien suunnitelmien kulttuurissa se ei ole mahdollista. Moni asia voi mennä mönkään ja dominot kaatua toisensa perään. Silloin tarvitaan joustavaa luonnetta ja valmiutta keksiä lennosta uusi suunnitelma. 

Sen myönnän, että monesti olen julistanut palaavani Suomeen, koska maahanmuuttovirastossa on heitetty kapuloita rattaisiin ja työkuviot ovat menneet perseelleen useammin kuin kolmesti. Yleensä varttitunnin raivoaminen auttaa pahimpaan hätään, ja vuorokaudessa saa koottua itsensä. En kokisi sitä luovuttamisena, jos palaisinkin, sillä en varmasti tekisi päätöstä kevyin perustein. Haluaisin kuitenkin sinnitellä yli vaikeiden alkuaikojen, oppia nauttimaan elämästä täällä ja palata siksi että haluan, en pakon edessä. Jossain vaiheessa ei kovinkaan monen vuoden kuluttua olemme joka tapauksessa muuttamassa Suomeen, vaikka kieltämättä kotimaan talouden tila ja tulevaisuus huolestuttavat toden teolla.

Konkreettisempia opittuja taitoja ovat kysy suunnistaa suurkaupungissa ja hallita julkisen liikenteen koukerot luultavasti selvästi sujuvammin kuin keskivertomamu vuoden asumisen jälkeen. Myös kielitaito on nyt sillä tasolla, että pystyn käyttämään espanjaa yksinomaisena työkielenä ja asioimaan itsekseni lääkärillä ja verotoimistossa. Englanniksi keskustellessa joudun välillä käyttämään espanjankielistä sanaa, koska en muista edes kuulleeni englanninkielistä vastinetta. Tiedän myös, mistä ostaa edullisimmat pähkinät, miten tinkiä ja kuinka osoittaa olevansa paikallinen parempaa palvelua saadakseen.

Tapakulttuurin puolellakin muutosta on havaittavissa. Tuntuu hassulta sanoa näin, mutta olen reipastunut ja alkanut pitää aivan luontevana esimerkiksi tervehtiä ketä vain. Kun joudun combissa seisomapaikalle ja joku istujista tarjoutuu ottamaan reppuni syliinsä, en enää epäröi vaan luovutan sen suosiolla ja kiitoksen kera. Vaikka tässä yhteiskunnassa toisaalta joutuu epäilemään tuntemattomien motiiveja ja hyväntahtoisuutta kaiken aikaa, arkisissa tilanteissa huomioimme toisiamme monin tavoin. On itsestäänselvää, että ruuhkabussissa tuntemattomat taluttavat vanhaa mummelia, jotta tämä ei horjahtaisi ennen kuin pääsee paikalleen. Kadulla voi pysäyttää kenet vain ja kysyä apua, eikä perulainen koskaan koeta vältellä kontaktia näyttämällä kiireiseltä ja torjuvalta. Hississä tervehdimme ja toivotamme mukavaa loppupäivää ihmiselle, joka työskentelee saman rakennuksen eri kerroksessa.

Tänään töissä minulta alettiin tivata työlupaa, koska ilmeisesti kuukauden työsopimusta varten tarvittavien dokumenttien määrän olisi hyvä olla yli 50 eikä alle. Minullahan on ulkomaalaiskortti, joka itsessään antaa oikeuden tehdä työtä eikä mitään erillistä lupaa tarvita. Tätä selitystä ei luonnollisestikaan uskottu tai haluttu uskoa, joten jouduin penkomaan aihetta löytääkseni kirjallisia todisteita, joilla osoittaa olevani oikeassa. Vielä kaksi viikkoa sitten olisin kimmastunut, kun työaikaa menee taas itsestäänselvän tiedon etsimiseen, mutta tällä kertaa en hermostunut enkä ajatellut Suomeen paluuta kertaakaan. Kiltisti selvitin asian, lähetin kahdesti sähköpostia ja jatkan huomenna henkilön pommitusta, koska en saa häneltä kuitenkaan vastausta viesteihini. Edistystä se on pienikin edistys.