Koko kylä kasvattaa Perun malliin

Yliopistossa nautin eniten kursseista, joiden aiheena olivat kulttuurien väliset suhteet. Me-keskeiset yhteisölliset kulttuurit, joissa ihminen on vahvasti riippuvainen yhteisöstään ja jossa ryhmän tarpeet ohittavat yksilön tarpeet, tuntuivat aina hyvin kaukaisilta. Olin niin tottunut minä-keskeiseen suomalaiseen kulttuuriini, jossa jokainen on vastuussa itsestään ja teoistaan ja perheeksi lasketaan vain ydinperhe. Minun maailmassani kiltti yhteiskunta riensi usein apuun ja huolehti lukuisista asioista puolestamme. Vastineeksi toki kansa maksaa paljon veroja.

Elämä Perussa on muuttanut minua monilta osin, vaikka perusta onkin pysynyt samana. En enää odota yhteiskunnan tulevan apuun, vaan ymmärrän, että ihmisen on kaivettava omaa kuvettaan, jos sukulainen sairastuu. Jotkin omat haaveensa ja suunnitelmansa voi joutua lykkäämään tulevaisuuteen, kun yllättävä onnettomuus perhepiirissä romuttaa kaiken. Perheeni on myös kasvanut, koska nykyisin pidän ydinperheajattelua hieman kylmänä. Aivan kuin ydinperheen ulkopuolelle jäävät sukulaiset kuten sedät, kälyt ja serkut olisivat vähemmän sukua minulle, eivät niin tärkeitä. 

Eräs merkittävistä eroista yhteisöllisen ja yksilöllisen kulttuurin välillä liittyy lastenkasvatukseen. Aika usein Suomessakin vaaditaan oikeutta puuttua vieraiden ihmisten lasten törppäilyihin ilman, että loukkaantuneet vanhemmat käyvät päälle. Yhteisöllisessä kulttuurissa tuo oikeus on käytännössä kellä vain, ja voi poijaat miten mieluusti perulainen sitä käyttää. Neuvoja satelee oikealta ja vasemmalta, ja lastaan pohjoismaiseen malliin kasvattava on outolintu, jonka tapoja päivitellään. Kaikki seuraava perustuu keskusteluihin Limassa asuvien suomalaisten kanssa. 

Perulaiset jakavat mieluusti ja pyytämättä neuvojaan vieraille ihmisille. Jos röyhtäyttää vauvaa ruokailun jälkeen, kauhistunut paikallinen kommentoi, ettei saa heiluttaa kun pienen aivot hölskyvät. Toinen kauhunaihe on aire, suomalaisittain kai veto. Lopputulos on se, että lämpimilläkin keleillä lapset on turattu ensin lämpimiin vaatteisiin ja sen lisäksi vielä peiton suojaan. Tietenkään kolea, kostea ilma ja lämmityksen puute ei tee hyvää keuhkoille. Joskus kuitenkin lapset ovat aivan hikipossuja vaatemääränsä alla. Suomalainen tapa nukuttaa lapsia ulkona kylmillä keleillä olisi varmasti kauhistus. 

Jos vanhemmalla on mukanaan valkohapsinen lapsi, hän saa olla melkein varma, että perulainen tulee lähelle ihailemaan lasta. Rohkeimmat pyytävät saada ottaa muistoksi kohtaamisesta kuvan lapsesta. Pelkästä lapsesta, ei mitään kaverikuvaa. Perulainen tulee myös huomauttamaan, jos lapsen nenästä roikkuu räkää, koska eihän sellainen sottapyttymäisyys käy päinsä. Samaan kategoriaan kuuluisi ehkä taannoinen combimatkani farkkujen vetskari auki. Olen jo tottunut siihen, ettei se pentele pysy kiinni, enkä ajatellut kyseessä olevan niin vakava asia. Kuitenkin kun seisoin käytävällä, edessäni istunut nainen suhahti pian, että vetoketjusi on auennut. Suomessa vastaavaa käytöstä pitäisi helposti tunkeilevana. 

Huánucon-aikoina mietin, miksi perulaiset lapset ja nuoret käyttäytyvät niin paljon siivommin kuin suomalaiset. Ei täällä törmää haistatteleviin teineihin, ja pikkulapsetkaan eivät tunnu saavan niin usein julkisia raivareita. Tietysti läimäytyksen uhka voi pelottaa useita, sillä valitettavan usein käytössä ovat ruumiillisen kurituksen keinot. Toinen paikallisten käyttämä hiljennystapa on tunkea kitisijän suu täyteen jotain makeaa. Ei siinä mitään, jos oman lapsen hampaat pilataan ja hänelle opetetaaan, että aina kun ottaa päähän, sokeria poskeen ja johan helpottaa. Nimittäin vieraiden ihmisten jälkikasvukaan ei ole turvassa sokeriterrorilta, vaan on ihan normaalia tarjota makeisia vieraille lapsille kysymättä ensin lupaa näiden seurassa olevilta aikuisilta. Jos hampaiden parasta ajatteleva vanhempi menee väliin, hän saa tuntea olevansa tylsä ilonpilaaja. 

Hurjinta on ehkä se, että päiväkoti saattaa vaatia vanhempia lähettämään alle vuoden ikäisen lapsen mukana mehuja, ei pelkkää vettä ja maitoa. Aivan kuin olisi kauhea rangaistus vettä juomaan oppineelle lapselle, ettei hän saa litkiä päivät pääksytysten pelkkiä sokeroituja maitoja ja hedelmämehuja. Perulaiset ylipäänsä juovat hämmästyttävän vähän, vaikka olisi kuuma päivä tai he urheilisivat. Silloin kun he juovat, vesi kelpaa hyvin harvoin. Miten monta kertaa olenkaan etenkin maakunnan puolella saanut kuulla hämmästyneen kysymyksen: "Onko siinä sun pullossasi vettä?" 

Lyhyesti sanottuna: siinä missä suomalainen ei usein uskalla puuttua silloinkaan kun olisi syytä, perulaista ei mikään pidättele. Suuttua ei auta, sillä silloin viesti ei mene ainakaan perille, välttäähän perulainen avoimia konflikteja melkein hinnalla millä hyvänsä. Tehokkain keino lienee hymyillä ja tehdä sitten asiat oman päänsä mukaan.      

Kissankasvatukseen ei kukaan sentään puutu

Kotipihan kukkaloistoa