Päätin jo kauan sitten, että ennen paluumuuttoa laatisin listan siitä, mitä kaikkea minulle todennäköisesti tai varmasti tulee Perusta ikävä. Myöhemmin voisin tarkistaa, pitivätkö arvaukset paikkansa vai eivät. Tässä se tulee. Kaipauksen kohteet ovat satunnaisessa järjestyksessä:
- Se että lähes paikassa kuin paikassa voi kysyä apua asiakaspalvelijalta (tai keneltä vain ihmiseltä, jonka näkee). Ei tarvitse koettaa itse päätellä, miten täytyy toimia, sillä tämä ei ole itsepalvelukulttuuri. Esimerkki: Menin eilen rokotuttamaan lapsen. Rokotuskeskukseen oli kahden korttelin jono, jolloin ajattelin, että tässä voi mennä koko päivä. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä taksista poistuttuani kadulle pelmahti työntekijä, joka välittömästi huomasi minut ja saattoi sisälle. Täällä on omat jononsa sylivauvan kanssa liikkuville, raskaana oleville, vammaisille ja vanhuksille, ja sellaiseen pääsin. Olin jo matkalla kotiin siihen aikaan, kun meillä oli ajanvaraus, niin sutjakkaasti kaikki kävi.
- Ihmisten helposti lähestyttävyys ja tuttavallisuus. Tämä pieniin paikkakuntiin usein liittyvä hienous leimaa mielestäni myös Limaa. Jos kuljen kadulla moikkaillen kaikkia vastaantulijoita, aivan varmasti yli puolet heistä moikkaa ilahtuneena takaisin. Kun mennään pääkaupungin ulkopuolelle, nämä piirteet vahvistuvat entisestään. Keskustelun aloittaminen on helppoa ja on hyvin harvinaista, että joku suhtautuisi kielteisesti small talkiin tai peräti katsoisi kummastellen, miksi häntä kehdataan lähestyä. Tämä tekee sen, että kun ulos lähtiessä avaa oven ja näkee naapurin rappukäytävässä, ei ensimmäinen reaktio ole vetäistä ovea nopeasti kiinni.
- Mahdollisuus mennä kotimaanlomalla käymään sademetsissä, vuorilla, rannalla tai hiekka-aavikolla. Tämä on aika lyömätön etu, joka Perulla on.
- Erinomaiset työllistymismahdollisuudet opetusalalla suomalaisena.
- Tuoreet, herkulliset ja edulliset hedelmät. Mango maistuu täällä aika toisenlaiselta kuin Suomessa, vahvisti äitinikin, Lisäksi on paljon hedelmiä, joita Suomesta ei saa helposti tai ollenkaan paitsi korkeintaan jauheena. Lúcuma, aguaje, camu camu ja chirimoya tulevat ensimmäisenä mieleen.
- Suomalaisten yhteisö täällä Limassa.
- Lämpö. Olen allerginen Liman talvelle, mutta tänä vuonna se on ollut lempeä eikä niin kostea, että olisin saanut yhtään astmakohtausta tai päätynyt antibioottikuurille. Kyllä, tulen kaipaamaan kuumaa kesää, valoa ja aurinkoa. Kyllä, jopa Liman harmaa valo on miellyttävämpää kuin totaalinen pimeys kaamosaikana.
- Edulliset taksit, joiden ansiosta ei tarvitse aina olla riippuvainen julkisen liikenteen aikatauluista tai mennä kävellen / pyörällä, ellei satu olemaan omaa autoa käytössä. Tämä on loistava etu korona-aikana. Erilaiset taksisovellukset ovat tehneet taksinkäytöstä myös aiempaa turvallisemman, koska enää ei tarvitse turvautua katutakseihin.
- Perulaisten sisukkuus ja kekseliäisyys kriisien keskellä ja ilman niitäkin. Täällä valitetaan aika vähän turhasta tai edes silloin, kun aihetta olisi. Sen sijaan luovuus kukoistaa, kun työpaikka menee alta ja pitää keksiä, miten toimeentulo turvataan.
- Suurkaupunkielämä väreineen, valoineen ja äänineen. Tämä vuosi on koronarajoitusten ansiosta ollut niin rauhallinen, että olen melkein unohtanut tapporuuhkat, äänitorvikonsertit, kurkkua polttavan savusumun ja sen, että kuuden kilometrin matkaan pitää varata puolitoista tuntia, kun menee autolla.
- Piikkiriikkinen lähipuoti, joka on ruoan lisäksi tarjonnut terapeuttista juttuseuraa. Sen omistajaperhe kuuluu niihin ihmisiin, joita varmasti jään kaipaamaan, koska tiedän, ettemme mahdollisesti enää koskaan kuule toisistamme.
- Vapaus elää niin kuin itse haluaa ilman, että tarvitsee välittää yhteiskunnan normeista ja odotuksista. Tämän mahdollistavat ulkomaalaisuus sekä kulttuuri, joka ei ole likimainkaan yhtä homogeeninen kuin Suomessa, etenkään suomalaisessa pikkukaupungissa. Täällä ei kukaan pahoita mieltään, jos joku on lapsineen ulkona vielä yhdeksältä illalla. Itse asiassa lapsia näkee liikkeellä vielä siihenkin aikaan, kun minulla itselläni on jo pitkään ollut pyjama päällä.
- Spontaanius. Se että ystäviä voi nähdä lyhyelläkin varoitusajalla. En ole spontaani ihminen, ja juuri siitä syystä minulle tekee hyvää vastata kyllä, kun joku ehdottaa tapaamista samalle illalle.
- Sama perhekeskeisyys, joka pitkälle vietynä edelleen hieman ärsyttää (esimerkiksi se ajatus, että sukulainen olisi automaattisesti ja aina paljon tärkeämpi kuin ei-sukulainen). Minusta on mahtavaa, että juhliin ovat tervetulleita kaikki, vaikka ne olisivat babyshowerit tai uudenvuoden pirskeet. On normaalia, että kaikki ikäryhmät ovat yhdessä. Oletusarvo myös on, että jokainen osaa säännöstellä omaa alkoholinkulutusta sen verran, ettei lasten tarvitse pelätä tai hävetä, jos he nyt ylipäänsä vanhempiaan katselevat, koska hehän leikkivät omissa porukoissaan.
- Se että mitä vain voi tapahtua. Tästä samasta syystä olen monesti käynyt hulluuden rajamailla, mutta toisaalta elämä ei ole ikinä tylsää, koska sitä ei voi ennakoida. Moni asia on mahdollinen alkaen siitä, että ei löydä etsimäänsä tuotetta kaupoista mutta seuraavana päivänä on ikkunan alla katumyyjä huutelemassa, että hänellä olisi sellainen tarjolla siihen, että milloin vain samaisen ikkunan alla voi joku soitella saksofonia tai tanssia marineraa.
- Häpeän ja myötähäpeän tunteen puuttuminen omasta elämästä ja nähdäkseni pitkälle myös koko kulttuurista. Mikä voisi olla vapauttavampaa!
Lista ei ole kattava vaan sisältää lähinnä nopeasti mieleen tulleet asiat. Seuraavalla kerralla voisi listata sen, mikä kaikki Suomeen muuttamisessa tuntuu kivalta ja mitä kaikkea odotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti