Ellemme kävisi etäkoulua, saisin tehdä tuntia lyhyempää työpäivää siihen asti, että vauva täyttää vuoden. Se tarkoittaisi töiden aloittamista puoli kahdeksalta ja kotiin lähtemistä kolmelta, melkein heti viimeisen tunnin loputtua. Näin ainakin niinä päivinä, kun meillä ei olisi pakollisia opekokouksia. Tietenkään opetusalallakaan ei tehdä noin lyhyttä päivää, vaan kaikki projektien ja tuntien suunnittelu, materiaalien valikoiminen ja valmistus oppikirjattomassa koulussa, koordinointi kollegoiden kanssa, arviointi ja yhteydenpito vanhempiin yms. tulevat vielä tuon päälle. Nyt kun elämme etäopetusaikaa ainakin tämän vuoden, ilmeisesti myös ensi vuoden, työt eivät kuitenkaan pääty käytännössä koskaan. On iltaisin ja viikonloppuisin WhatsAppia omaan yksityiseen numerooni lähettäviä luokan delegaattiäitejä, asioiden sopimista muiden ykkösen opettajien kanssa, myöhäisiksi venyviä opekokouksia, koulutuksia, tekstaamista työparin kanssa ihan milloin vain, iltamyöhäistä palaveeraamista koordinaattorin kanssa. Työmäärä on karannut täysin käsistä, ja jos jotenkin onnistuu tekemään työt kuuden päivän aikana ja suunnittelee lepäävänsä kotitöitä tehden sunnuntaina, on se muistettava kertoa lähimmille työkavereille, etteivät he säikähdä, kun yksi joukosta ei osallistukaan työviestien vaihtoon sunnuntaina vaan on kadonnut linjoilta.
En ole kuin parin työkaverini kanssa niin läheinen, että nämä myöntäisivät mulle sen mitä uskon useimpien ellei kaikkien ajattelevan: tämä on liikaa. Suurin osa porhaltaa eteenpäin joko aito tai pakotettu hymy huulillaan. Monien työmoraali on huippuluokkaa, osa taas ymmärtää loikkia välillä yli sieltä mihin aita on unohtunut rakentaa, mikä taas toisaalta saattaa johtaa työparin ylikuormittumiseen. Minä olen sitä koulukuntaa, joka ei ole koskaan uskaltanut ottaa töissä kovin rennosti. Pitäisi kyllä, sillä pedanttius ja liiallinen kunnianhimo eivät näy kukkarossa eivätkä läheskään aina edes opetuksen laadussa. Vaativat vanhemmat, jotka lähettävät viestiä jokaisesta huolimattomuusvirheestäkin, eivät vain valitettavasti innosta ottamaan edes välillä löysin rantein. Jos hutaisen tehtävät miten sattuu, minulla menee lopulta enemmän aikaa jälkien paikkailuun kuin kaiken tekemiseen mahdollisimman hyvin. Koen, että koska osaan englantia paremmin kuin muut tiimiläiset, minun vastuullani on tarkistaa kaikkien heidän oppimateriaaliensa kieliasu, ettei äitien tarvitse vaivautua huomauttamaan, että corners-sanasta on unohtunut epähuomiossa r. Kun on aika kirjoittaa jotain espanjaksi tai ottaa yhteys vanhempiin, tiedän kollegoiden auttavan puolestaan minua. Tämä läheinen yhteistyö on valtava voimavara (kukaan ei ole hankalien vanhempien kanssa yksin), mutta toisaalta se velvoittaa jokaista hoitamaan oman tonttinsa parhaalla mahdollisella tavalla, koska laiskuudesta tai huolimattomuudesta kärsivät muutkin, ei vain yksittäinen opettaja.
On tietysti osa-alueita, jotka voi hoitaa vähän toisella kädellä, kuten toistuvat palaverit koordinaattorin kanssa, joiden aikana voi pitää vaikkapa lounastauon ja sammuttaa kameran. En myöskään koskaan ilmoittaudu vapaaehtoiseksi mihinkään, koska siltä tieltä ei ole paluuta. Jos määrätään, teen tietysti mitä pitää ja tunnollisesti teenkin. Esimerkkinä ylimääräisestä työstä voisi mainita sen, kun eräs uusi opettaja irtisanoutui pari kuukautta työskenneltyään. Hänelle ei ollut varaa palkata seuraajaa, joten opettajilta kysyttiin, ketkä haluaisivat alkaa suunnitella kyseisen oppiaineen tunnit koko koululle. Neljä kollegaani ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja siitä heille iso kiitos. Yksi heistä oli ehdottanut minulle, että ryhtyisimme toimeen, mutta olin kuvitellut hänen pilailevan.
Työsuhteeni on määrä päättyä jouluna. Tulevien kolmen kuukauden työtaakkaa keventääkseni päätin, että nelivuotias ei enää tee läksytehtäviä, joita meille lähetetään kaksi joka päivä. Kulunut viikko on ollut ihmeellisen vapaa, kun ei ole tarvinnut katsoa opetusvideoita ja sen jälkeen vääntää erilaisia tehtäviä ja lähettää niistä kuvia ja videoita opettajille. Tästä eteenpäin osallistumme vain oppitunneille, jotka toteutetaan Zoomin kautta, sillä lapsi selviää niistä itsekseen ja toisaalta saa tilaisuuden nähdä ystäviään edes ruudun välityksellä. Pitkän ajatustyön sain kuitenkin tehdä ennen kuin päätös oli tehty, koska ylisuorittaminen on niin verissä. Ehkä pelkäsin alitajuisesti myös nuoren opettajan reaktio. Ihan turhaan tietenkin, sillä hän ymmärsi tilanteen oitis.
14 viikkoa. Kyllä kai siitä selvitään.
Kuvat napattu kävelylenkeillä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti