Kuka ostaa lehtiharavan, oksasakset ja ruohonleikkurin, jos edulliset puutarhuripalvelut ovat yhden (tai ehkä kuuden) puhelinsoiton ja muutaman päivän odottelun päässä? Kun matkustaa köyhien kansoittaman San Juanin torille, saa parilla solella juureksista ja vihanneksista tehtyä mehua, josta terveysintoilijoiden kansoittamissa länsimaissa joutuisi maksamaan useamman euron ja jota ei kannata edes täällä valmistaa kotona.
Tämä on se Peru, jota rakastan. Se Peru, joka korjaa kenkäni ja jossa kymmenen vuotta vanha miniläppäri saa jatkoaikaa, vaikka se on hörpännyt vettä ja vetää muutenkin viimeisiään. Se on maa, jossa kukaan ei sano, ettei vanhaa kannata tai voi korjauttaa. Maa, jossa keksitään keinot visaisimpaankin pulmaan, ollaan luovia eikä koskaan sanota ehdottomasti ja varmasti ei. Se on maa, jossa saan kuljetettua repun supermarkettiin voivoteltuani, miten hankalaa on, kun housuissa ei ole taskuja rahakukkarolle ja puhelimelle. Maa, jossa lopulta aina joustetaan.
Kun olin köyhimilläni ja tienasin noin 20 euroa kuussa vapaaehtoistyötä tehden, minulla oli lyhyet hiukset. (Lyhyet hiukset leikkautin, koska halusin pitää paikalliset miehet loitolla. Jälkeen päin nauratti, miten turha varotoimenpide tukanleikkuu oli, sillä yli-innokkaista miehistä ei ole ollut mitään harmia tässä maassa.) Jokainen nainen, joka on joskus ollut todella lyhythiuksinen, tietää, että kampaajalla joutuu juoksemaan neljän viikon välein, jos meinaa pitää tukan kuosissa. Opettelin tinkimisen saloja, ja halvimmillaan pikakäynti tutun torin parturissa maksoi euron. Koko kuontalon saksimisesta joutui pulittamaan yhdeksän solea eli 2,40 euroa. Ne olivat aikoja, jolloin olin todella iloinen siitä, että asuin Huánucossa enkä Lahdessa.
Minulla ei ole koskaan ollut autoa, enkä ole sellaista missään nimessä halunnutkaan. Suomessa asuessani minulla oli löyhä periaate välttää julkisen liikenteen käyttöä ja turvautua sitä vastoin kävelyyn aina, jos matka oli alle kuusi kilometriä. Perussa olen käyttänyt ilomielin edullisia busseja, combeja ja paikallisjunaa siitäkin huolimatta, että monet länsimaalaiset varoittelevat julkisen liikenteen vaaroista ja kehottavat ottamaan aina taksin. Combissa olen ajautunut kinaan rahastajan kanssa, joka on koettanut periä minulta 40 eikä 30 eurosenttiä. Jostain syystä minusta on tuntunut tärkeältä korostaa, etten ole äveriäs turisti tai expat vaan melkein kuin kuka tahansa limalainen, jonka leipä on on pieninä palasina maailmalla aivan kuten sillä puutarhurilla, joka lopulta tuli leikkaamaan ylikasvaneen kumipuumme.
Kiehtova Peru! Täältä kertakäyttökulttuurin maasta katsottuna sitä sekä ihailee että tuntee piston sydämessä, kuinka moneen kertakäyttö- ja kulutuskulttuurin turhuuteen on lähtenyt mukaan. Ja kuinka hupsulta tuntuu että edelleen suurimpia puolustuksiani on että en sentään ole koskaan tarjonnut vieraille ruokaa paperilautasilta muovihaarukoin vaikka töissä syön joka päivä kertakäyttövälinein.
VastaaPoistaIkävänä kääntöpuolena vain on se, ettei työntekijälle taida jäädä tuosta juuri lainkaan palkkaa käteen. Täälläkin koneet ja kengät kannattaa usein korjauttaa, mutta työ maksaa kuitenkin sen verran, että myös tekijälle jää siitä palkkaa. Esimerkiksi jauheliha saattaa maksaa jopa kaksinverroin jauhettuna kuin jos ostaisi jauhamattoman lihapalan ja ostimmekin juuri yleiskoneen, johon saa kiinnitettyä osan, jolla voi itse jauhaa lihan. Lihan hinta ei niinkään ollut ainoana syynä, vaan se, että nyt tiedän, mitä lihaa jauhelihaan on jauhettu ja milloin se on jauhettu. Samalla ostin myös mehukoneen, jotta saan tehtyä tuoretta mehua ilman lisäaineita :). Täällä tuorepuristettu mehu on kallista. Suomessa kyllä hirvittää se, että esimerkiksi pyykinpesukoneen korjaus tai kenkien vienti suutarille saattaa helposti maksaa enemmän kuin uusi kone tai uudet kengät :(. Meilläkin jäänyt em. asioita korjaamatta juuri siitä syystä, että se olisi ollut taloudellisesti aivan järjetöntä.
VastaaPoista