Ei enää koskaan FruttiFlexiä!

Vaikka desinfioisi käsiään ehtimiseen, ottaisi tunnollisesti maitohappobakteerinsa ja sanoisi tiukasti ei jäähileen houkutuksille, tautia ei voi pakoilla loputtomiin. Tällä kertaa se iski täysin odottamatta ja sellaisella väkevyydellä, että ihmettelen vieläkin, mitä oikein tapahtui.

Viikko sitten perjantaina palasimme taksilla viidakkoreissultamme Tingo Maríasta. Kärsin aamusta saakka jomottavasta päänsärystä, joka paheni huomattavasti vetoisassa taksissa, kun nousimme 600 metristä kolmeen kilometriin ja laskeuduimme taas kahteen. Kotiin päästyäni minua heikotti niin, etten meinannut saada ulko-ovea auki. Oksensin ja kaaduin sen jälkeen sänkyyn. En muista, että olisin koskaan kärsinyt yhtä hirvittävästä päänsärystä. Yhdentoista tunnin yöunien jälkeen olin kuitenkin taas loistavassa kunnossa: kävin kaupungilla ostoksilla, siivosin, pyykkäsin, hikoilin spinningissä ja kuntosalilla, saunoin. Olin täynnä energiaa ja ihmettelin itsekin, miten vähällä selvisin.

Sunnuntaiaamuna olo oli jo vähän kehno, mutta puoleenpäivään asti sinnittelin jalkeilla. Sen jälkeen kuume ja vatsanväänteet pakottivat minut sänkyyn. Minulla on kuumetta todella harvoin, joten tiesin, että olin tulossa kunnolla kipeäksi. Koska normaali ruumiinlämpöni on ainakin digitaalisten kuumemittareiden mukaan vain noin 35 astetta, jo 37 astetta tarkoittaa, että olen kipeä.

Kun talonväki illalla palasi kotiin, makasin sohvalla eikä vesikään pysynyt enää sisälläni. Jos jo muutenkin herätän täällä huomiota vaaleudellani, kalpeuteni tuona iltana oli aivan omaa luokkaansa. ”Äitini” S. otti ohjat käsiinsä päätti kiikuttaa minut kahdeksalta illalla sairaalaan, sillä vointi huononi huononemistaan.

Olin vieraillut toisessa sairaalassa ja terveyskeskuksessa, joten tiesin suurin piirtein, mitä odottaa. Pienen sairaalan pikkuruisessa aulassa oli sairaanhoitajan pöytä ja sen edessä tuoli, johon minun käskettiin istuutua. Verenpaine ja kuume mitattiin ja sydäntäkin kuunneltiin. Pulssi mitattiin ranteesta tunnustelemalla. Missään ei näkynyt tietokoneita, ja henkilötietojeni kirjaamisen hoiti ovimiehen virkaa tehnyt vartijan oloinen mies. Onneksi S. oli paikalla, sillä en olisi jaksanut siinä tilassa selittää sairauteni yksityiskohtia juurta jaksaen kehnolla espanjallani. 

Pian minut pyydettiin toiseen huoneeseen, jossa oli kaksi pöytää ja niiden ääressä useita lääkäreitä ja hoitajia. Vastailimme S:n kanssa uudelleen samoihin kysymyksiin, ja keski-ikäinen lääkärisetä kirjoitti samalla käsin reseptiä. Kun paperityöt oli tehty, seurasi lyhyt tutkimusvaihe, jonka jälkeen siirryin aulaan odottelemaan S:ää, joka lähti hakemaan lääkkeitä. Koska olin jo aika voimaton, taittelin villatakin tyynykseni ja käperryin penkille. Ehdin hädin tuskin ummistaa silmäni, kun paikalle pelmahtanut ystävällinen mies kehotti minua siirtymään sänkyyn, jos olo on niin heikko, ja ohjasi minut viereiseen huoneeseen.

Kauan en ehtinytkään maata sängyssä ennen kuin sain kokea elämäni ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen suonensisäisen nesteytyksen. Kun pahoinvointi hellitti, mielialakin onneksi koheni ja aloin uskoa pääseväni kotiin yöksi. S:n hoitajatäti saapui paikalle ja seisoi vuoteeni vieressä varmaan kaksi tuntia niistä neljästä, jotka vietin sairaalassa. Toisella puolella vuodetta seisoi S., josta olisi epäilemättä tullut loistava sairaanhoitaja, ellei hän olisi päättänyt valita aivan toista alaa. Hän pyyhki ihoani alkoholiin kostutetulla vanulapulla ja annosteli minulle äitelänpunaista Frutti Flex -juomaa. Tuon juoman maun muisteleminen tekee vieläkin pahaa. 

Myönnän, etten ole viettänyt aikaani suomalaisissa sairaaloissa enkä tiedä, millaista meno niissä on, mutta olin yllättynyt siitä, miten leppoisaa osastolla oli. Meitä potilaita oli kyllä joka sängyssä, ja uusia tuotiin kotiutettujen tilalle, mutta työntekijät eivät vaikuttaneet kiireisiltä tai stressaantuneilta. Hoito oli mielestäni aivan ensiluokkaista, vaikka moderni teknologia loistikin poissaolollaan. Henkilökuntaa oli reilusti eivätkä hoitajat poistuneet huoneesta vaan joku heistä oli koko ajan paikalla. Ehkä siksi, ettei suurin osa heidän ajastaan kulunut tietokonehommissa!

Kun tuli aika lähteä kotiin, minut käärittiin lämpimään hupulliseen takkiin ennen kuin saattajani vaihtoivat lämpimät poskisuudelmat hoitajien kanssa. Lääkäri kävi vielä paikalla kertomassa, mitä saan syödä seuraavien päivien aikana. Maassa, jonka kansallisruoka on kana, ainoa suositeltu ruoka oli tietysti -  pollo. Maitotuotteita ja hedelmiä sen sijaan en saisi syödä.  

Seuraavat kolme päivää olin kotihoidossa ja sain lääkkeeni ja ateriani täsmällisesti ajallaan. Perulainen aikakäsitys oli tipotiessään, ja kaikki tapahtui tarkasti ja säädellysti. Olo oli niin kuvottava taudin, syömättömyyden ja vahvojen lääkkeiden takia, että jaksoin vain katsoa tylsistyneenä televisiota tai nukkua. Menetän niin harvoin ruokahaluni, etten voinut tajuta, olenko se oikeasti minä, joka saa niellyksi vain tulitikunpään kokoisen palan leipää kerralla. Koska en kyennyt syömään, jouduin taas turvautumaan Frutti Flexiin.

Neljä viisi päivää sairastettuani aloin viimein uskoa, että pahin on ohi. Jaksoin jo käydä alakerrassa,vaikka portaiden nouseminen saikin minut melkein maitohapoille. Yhtä lääkettä joutuisin syömään vielä parin päivän ajan, mutta muille kolmelle sain sanoa hyvästit. Lääkkeiden ostaminen on täällä mielenkiintoista puuhaa, sillä niitä voi hommata apteekista vaikka vain yhden pillerin kerrallaan. Luulen myös, että monet täkäläisistä lääkkeistä ovat varsin tujakkaa tavaraa, eikä niitä Suomessa saisi kuin reseptillä. Nythän minä vain marssin apteekkiin, näytin vanhaa lääkepakkausta ja pyysin lisää samoja pillereitä.

Olen sanonut monesta asiasta, että se on maailman parasta. Oikeasti parasta maailmassa on havaita, että kipu ja paha olo on kadonnut ja ruokahalu palaa. Help, I'm alive!